Niko Skorpio: Psilocybe Necrophila

Some Place Else

Niko Skorpion tuore Psilocybe Necrophila -pitkäsoitto nostaa esiin kysymyksen, missä kulkee musiikin ja äänitaiteen raja? Uutukaisella on saavutettu piste, jossa on mahdotonta puhua enää kappaleista. Näillä raidoilla ei löydy perinteisiä rakenteita, kertosäkeitä, melodioita – ei mitään mikä muistuttaisi pop-musiikin luomasta päivänpaisteisesta maailmasta ja sen säännöistä.

Suurta hiljaisuutta rikkovat toisinaan luotaavilta vaikuttavat äänet. Pimeyteen välähtää vaimeita vinkaisuja ja pitkitettyjä äänten kaaria, aivan kuin ne olisivat kaikuja jostain toisesta ulottuvuudesta. Näissä loputtoman tuntuisissa hiljennetyissä hetkissä on omaa tiettyä viehätystään, tosin väsyneenä teokseen ei kannata tutustua, sillä silloin mieli saattaa vaeltaa huomaamatta unen puolelle. Silloin tällöin äänet yltyvät voimakkaammiksi ja kosmiselta taustasäteilyltä tuntuva häly valtaa tilaa avaruuksia syleilevältä äänettömyydeltä. Äänekkäämmin tai vaimeammin, rätinät, huminat ja suhinat punovat kuvioitaan kiireettä, kun parhaimmilllaan (tai pahimmillaan) ”sävellysten” kesto nousee yli kymmenen, jopa viidentoista minuutin.

On täysin kuulijan vastaanottavaisuudesta ja kulloisestakin tunnetilasta kiinni, mitä näin erikoinen teos voi antaa vastineeksi sille uhratulle ajalle. Tyyliltään raidat olisivat miltei täydellisiä David Lynchin teosten taustoiksi, etenkin jos puhutaan herran uudemmasta äärimmäisen vaikeasti tulkittavasta tuotannosta. En osannut päättää onko tämä yhden vai viiden tähden äänitaidetta, joten päädyin kompromissiratkaisuun.