Syksy: Rakkauden korvike

Propaganda

Ei ole ainakaan meikäläisen rakkauden korvike tämä, ei. Yhtälö, jossa hivenen Pauli Hanhiniemen mieleen nostava laulu ja nimensä mukaisesti syksyisen molliväritetyn säröilevän raskas (suomi)rock lyövät kättä, ei herätä vastaavia tunteita. Eikä niitä nosta myöskään kantrahtavammat näppäilyt, joiden parissa Syksy käväisee albumillaan pidemmälle päästäessä.

Jo joskus 80-luvun puolivälissä Heinävedellä ensimmäisiä taapertavia askeleitaan ottanut yhtye julkaisee vasta toisen pitkäsoittonsa, jota on kuitenkin lämmitelty useammalla sinkuralla ja muutaman vuoden takaisella EP:llä. Särösaahaavasta suomirockista on siis kyse, sävyjen ollessa mollimelankolisia ja aika vakavailmeisiä. Melodisuutta esimerkiksi levyn avaavalla nimibiisillä toki piisaa, kuten myös toimivasti kuulaiden säkeiden ja jyräävämmän kerron muodostamaa nyanssia. Jousikoristeisessa, hiljalleen astelevassa Muuttolinnussa on kieltämättä myös Sir Elwoodin hiljaisten värien kaltaista aikuisen miehen herkkyyttä. Valitsemallaan tiellä Syksy siis on ihan kelvollinen tekijä. Se itse tie vaan on jo itsessään värittömän harmaa ja jopa unettavan suora.

Tässä yhtälössä autereinen Rock-anoreksia on ihan mukavaa vastapainoa, muttei silti onnistu yhtään paremmin koskettamaan niin sävelillään kuin tarinallisesti. Psykohauvaa ja Metsurin kyyneltä on nähtävästi soitettu siellä sun täällä, mutta meikäläisen korvien välistä nekin lipuvat kuin se kuuluisa vesi sen hanhen selästä. Töksähtävät kielikuvat saavat ärsytyskynnystäkin hiukan nostamaan katsettaan. Ei toimi. Ei yhtä ainoaa pyöräytystä tätä levyä minulle enää, kiitos.