Julkaistu: 27.03.2009
Arvostelija: Tuomas Tiainen
Secretly Canadian
Neljä vuotta sitten maailmani pysähtyi hetkeksi. Kuulin Antony and the Johnsonsin toisen levyn I Am a Bird Now. Brittilässä syntyneen, myöhemmin Amsterdamin kautta yhdysvaltalaistuneen Hegartyn uskomaton ääni, täynnä lohduttomuutta, kaipausta ja surua, iski suoruudellaan ja kauneudellaan. Levy oli kaiken yllättävyyden lisäksi täysosuma myös musiikillisesti. Vaikkei sävellyksiin kiinnittänyt huomiota tajunnan kiehuessa Hegartyn toismaailmallisen tulkinnan luoman tunnelman vuoksi, albumi oli kaikin puolin vahva taiteellinen kokonaisuus. Ja maailma ihastui tähän androgyyniin (tai itse asiassa: varsin feminiiniin) hahmoon. Faneihin lukeutui jopa itse Lou Reed, joka vieraili upealla kappaleella Fistfull of Love.
Nyt on taas tarjolla lisää. Upeisiin mustavalkokansiin pakattu Antony and the Johnsonsin kolmas levy The Crying Light muodostuu tutuista elementeistä. Pääosassa on oikeutetusti Hegartyn ääni ja piano, eikä "ylimääräisiä" instrumentteja edes huomaa parin ensimmäisen kuuntelun aikana. Kappalemateriaali on kenties hieman vaikeammin sulateltavaa kuin viimeksi (tai sitten tämä johtuu siitä, että nyt kappaleisiin keskittyy toisella tavalla kun ääni on jo tuttu). Laadukasta toki. Avaus Her Eyes Are Beneath the Ground on niin vereslihainen alku kuin on mahdollista, One Dove herkistyttää kauneudellaan, Dust and Waterin kummallisesti lausuttu kieli nostattaa kulmakarvoja ja... oikeastaan samaan syssyyn voisi luetella albumin jokaisen kappaleen.
Viimevuotiselta Another World -EP:ltä on mukana pienlevyn rauhallinen nimikappale. Ei kuitenkaan tuon levytteen hienointa raitaa Shake That Devil, jolla Hegarty revitteli jotakuinkin täysillä. Harmi, sillä The Crying Light olisi verevämpi kokemus jos sillä olisi yhden, kahden kappaleen verran jotain rämisevää. Ei välttämättä äänekästä, mutta jotain, joka särähtäisi jollain tapaa. Syvä, viiltävä tunne on toki tallella (Hegarty voi minun puolestani laulaa vaikka puhelinluetteloa, upealta se kuulostaa joka tapauksessa), mutta jotain kuitenkin kaipaisin lisää. Tunnetta se ei ole, mutta jos vaikka tarttumapintaa? Tai varianssia?
Yhdysvaltalaisen Antony And The Johnsonsin kamaripoppi on surullista, dramaattista ja lohdullista. Se on pakahduttavaa, muttei kertaakaan pateettista. Seksuaali-identiteetin ja gender-tematiikan käsittely kuuluvat sanoituksista, ja ovat olennainen osa yhtyeen teatraalisuutta ja syntyhistoriaa.
Linkki:
antonyandthejohnsons.com
(Päivitetty 20.7.2012)
