Afenginn: Reptilica Polaris

TUTL

Se on yhtä syvä kuin se suo johon Myllylä upotti suksenpäänsä, yhtä kiemurainen kuin Intian historia, yhtä tulinen kuin Espanjan maantiet ja yhtä hartaudella rakennettu kuin Iisakin kirkko. Näitä mantereesta toiseen poukkoilevia mielleyhtymiä ei ole helppo yhdistää ellei kyseessä ole virtuoosimainen ja huimapäinen yhtye.

Tanskalaisen Afenginnin musiikki on edennyt kolmannella pitkäsoitollaan matelijoista kertovaan klezmerhumppa -sinfoniaan, jonka seassa kuuluvat myös tablat, banjokantri ja suomalaisen Timo Haapaniemen kirjoittamat esperanto/höpönlöpö-tekstit. Kaikki on kuitenkin mietittyä ja tarkkaan harkittua, kansitaiteesta lähtien.

Jokainen yhtyeen levy on ilmestynyt pahvikansissa, mutta tällä kertaa tämäkin puoli on kokenut kasvojenkohotuksen. Kun kuulija avaa levykotelon ensimmäistä kertaa paljastuu hänelle matelijan kita, joka syöksee suustaan matkan ja pastoraalin sisältävän albumin.

Levy alkaa melkoisen lähestyttävillä paloilla. Instrumentaali Salveamini ja levyn ensimmäinen kuoroteos Oh, Natura Totalitator valmistavat kuulijan levyn monisäkeisempää sisältöä varten. Kolmantena kappaleena Ostinato Repeutum esittelee progerockin uutena lisäyksenä yhtyeen skaalaan. Jo heti alkumetreillä, vajaan viiden minuutin sisällä kuulijalle on esitelty täysin uusia puolia ja syvyyksiä Afenginnista ja sama jatkuu läpi levyn.

Vaikka kokonaisuudesta nousee tietenkin omia itsenäisiä valopilkkujaan, on Reptilica Polaris kaikista yhtyeen kolmesta pitkäsoitosta eniten oma yhtenäinen teoksensa. Levyn pisin osa on keskivaiheen yksitoistaminuuttinen Kaskelotti, mutta sekään ei jätä muita varjoonsa, vaan enemmänkin osoittaa etteivät levyn kappalejaot ole kuolettavan vakavia. Levyä tulee kuunneltua enemmänkin sen summan kuin osien takia.

Levyllään yhtye on eittämättä uudistunut ja materiaali eheytynyt, vaikka viittaukset bändin vanhaan materiaaliin ovatkin pysyvästi mukana. Vanhan materiaalin kaikuja voi kuulla selkeimmin Iguana Segregatis –kappaleen alussa jonka jälkeen slaavilainen tuomiopäivän progetaonta jyrää päälle. Raskaammat vaikutteet ja tunnelmat ovat jälleen yksi osa lisää yhtyeen jalostuneessa sävellystyössä.

Erityiskiitosta sävellystyö ansaitsee kuitenkin kuoron monipuolisesta käytöstä. Olmo Pasternale todistaa jälleen kerran ettei kuoron tehtävä levyllä ole vain manata ja huutaa. Herkkyys on hyve ja surumielisyys kaunista. Viimeisessä kappaleessa herkkyys on kaukana takana ja meno menee tuomionpauhussaan jopa apokalyptiseksi. Torvet huutavat ja rummut lyövät, joiden jälkeen tyhjentävä hiljaisuus. Sinfonia on päättynyt.

Yhtyeen luova kehitys on viime vuosina ollut vain nousujohteista. Hurmiollisista liveiloitteluista rauhallisiin tunnelmointeihin ja nyt sinfonisiin sfääreihin yltävän musisoinnin odottaisi kohtaavan jossain vaiheessa tuon luovuuden pysäyttävän seinän, vaikkei sitä kuitenkaan yhtyeelle toivoisi. Tällä hetkellä yhtyeen toivoisi vain jatkavan yhtä voimakkaana pitkään ikään ja ikuisuuteen asti.