Kilt.: Everything/Nothing

Alternativemetalli on siitä näppärä termi, että se voi pitää sisällään melkeinpä mitä tahansa metalliin etäisesti liittyvää. Debyyttinsä juuri julkaisseen Kiltin tapauksessa määritelmä osoittaa lähinnä rosoisen industrialrockin ja melodisen modernin metallin yhtymäkohtaan, jossa on viime vuosina riittänyt vipinää. Väriä keitokseen tuo saatteessakin noteerattu flirttailu triphopin kanssa, minkä ansiosta albumi kuulostaa hetkittäin jopa Silent Hillin soundtrackilta. Useimmin rytyytys tuo kuitenkin mieleen vain Kornin kaltaiset metallin uudistajat, sekä raskaan progemetallin päivän nimet.

Yhtye on vailla vakituista vokalistia, mutta ei Everything/Nothing sentään instru-kiekko ole, sillä laulut hoidetaan lainavoimin. Nimekäs kotimainen solistikaarti (Jessi Frey, Wille Hartonen, Ilkka Laitila sekä Mikko Herranen) hoitaa osuutensa ansiokkaasti ja useamman vokalistin käyttö tuo kokonaisuuteen roppakaupalla sävyjä, mutta samalla albumi kärsii lievästä linjattomuudesta. Paketista löytyy mm. asennepitoista vääntöä, synkkää junttausta, suoranaista murjotusta sekä groovaavaa mättöä, rankemman osaston luonnistuessa selvästi fiilistelyä paremmin. Kiltin ongelma on kuitenkin se, että albumi kuulostaa enemmmänkin alternativemetalli kokoelmalta kuin ehyeltä bändin luomalta teokselta. Kunnianhimoa ja ideoita piisaa riittämiin, mutta kaikki käsiin haalitut palaset eivät vain millään sovi toisiinsa. Everything/Nothing jää kaipaamaan karsimista, tiivistämistä sekä erityisesti terävämpää sävellyskynää, sillä albumilta ei löydy lupaavista aineksista huolimatta ainuttakaan jalat alta lakaisevaa ässää.