Verneri Pohjola: Aurora

Texicalli

Verneri Pohjolan ensimmäinen soololevy Aurora on tullut ulos Texicallin kautta. Itse kyseisen miehen työskentelystä eri kokoonpanojen artistina kovasti diggailevana olen tätä lättyä odottanut kuin kuuta nousevaa, mutta lunastaako se epämääräiset toiveeni?

Levy on monipuolinen ja kuten saatetekstissäkin sanotaan, yhtenäistä kokonaiskuvaa on haluttu välttää siksi, että on haluttu toimia biisien ehdoilla. Tätä tukee myös levyllä olevien soittajien suhteellisen suuri määrä joka luonnollisesti luo erilaisia sovituksellisia ratkaisuja ja yksityiskohtia. Ratkaisu on ajoittain onnistunut ja toisinaan aivan toisista maailmoista kotoisin olevan kappaleet ovat hyvä kokonaisuus juuri siksi että ne eivät ole kokonaisuus. Ratkaisu tekee kokonaisuudesta myös hetkittäin jopa vaikeasti avautuvan, sillä se vaatii kuuntelijaltaan paljon ja erityisesti kykyä liikkua tunnetilojen äärilaidoista toiseen.

Aloittava Akvavit tunnelmallisine rummutteluineen ja avantgardistisen yllättävine viuluratkaisuineen aloittaa levyn vetoavan kiehtovasti ja kutsuu kuuntelemaan lisää. Hieman alkusoittomainen pätkä jatkuu svengaavaan, lähes 12 minuuttia pitkään For Three -teokseen, joka tuntuu lainaavan kuin suoraan joistain pappa-Pohjolan töistä, erityisesti jousisovituksineen, joihin kappaleen lopulla Pohjolan trumpetti korskeasti yhtyy. Jylhä ja upeasti toimiva teos, jossa soittajien ammattitaito, erityismainintana Aki Rissasen pianotaituruus, pääsee oikeuksiinsa. Rauhoitteleva Askisto helisee fonisovituksineen ja satunnaisine säröineen kuin King Crimson niillä levyillä joissa liikutaan alituiseen populaarin ilmaisun ja taidemusiikin raja-alueella.

Boxer Diesel on Pohjolan taituruuden ylistys. Miehen kiistaton soittotaito uhkaavan taustahämyilyn lähtiessä lopulta kiimaisen härän lailla yhä kovempaan tykitykseen saavuttaa mystiset piirteet. Spirit of S hiippailee satumaisissa tunnelmissa yhdistäen melodian herkkyyttä ja rytmisoittimien kaaosta trumpetin tullessa kuvaan vaivihkaa ja tehdessä teoksesta hiljalleen epätoivoon haipuvan. Colossus on ehkä levyn ainoa heikko lenkki ollessaan epämääräinen ja satunnaisiin suuntiin hajoava, turhan pitkä iloittelu josta ei välity todellinen kiihko. Concierto de Aranjuez Amour on näkemys Joaquín Rodrigon klassikkoteoksesta, nyt sovitettuna bassolle joka aloittaa trumpetin ja kilisevien perkussioiden tahdissa ja jotka antavat tilaa pianolle ennen viimeistä rutistusta.

En pitäisi Pohjolan soittoa enkä kappaleiden sovituksia yleensäkään minään sooloilua turhaan korostavana briljeerauksena. Tärkeämpää on kokonaissoundi ja yhteispeli, jossa ajoittain taustasta kohoava ja jälleen sinne katoava trumpetti saa tukea muilta, mutta muissakin soittimissa on kuunneltavaa itsenäisesti erinomaisuuteen asti. Viimeisenä kappaleena soiva verraten lyhytkestoinen ja osuvasti nimetty At the End of This Album tuo mieleen jopa Tuomari Nurmion Hullu puutarhuri -levyllä raikuneen Hugry Tribal Marching Bandin sekä jopa jotenkin etäisesti Sigur Rósin hautajaispoljennon vaikkei mistään eteerisestä leijumisesta olekaan kyse.

Levyllä soittaa bassoa myös edesmennyt isä-Pekka, jolle levy on myös asiaankuuluvasti omistettu. Toisin kuin jotkut Pekka Pohjolan työt (kuten yliarvostettu Keesojen lehto), jotka eivät allekirjoittaneelle ole jättäneet suurta muistijälkeä, pojan panos musiikkisaralle on kaikkea muuta kuin jähmettynyt (vaikkei vertaileminen eri instrumenttien ja tyylien tähden muuten mieleistä olisikaan). Tämä on monipuolista, sovituksellisesti originellia, mielikuvituksen liikkeelle potkaisevaa erinomaista jazzia. Ainakin minä toivon pikaista jatkumista saman, hienoa suomalaista taitomusiikkia puskevan levy-yhtiön hoivissa.