Obscura: Cosmogenesis

Relapse

Itsetarkoituksellisen kikkailun ja kiinnostavan kokeellisuuden välillä lepattaa hieno ja häilyvä raja, jonka paikkaa on mahdoton määritellä absoluuttisesti. Rajanveto on tehtävä aina tapauskohtaisesti. Esimerkiksi Meshuggahin kaltainen monimutkainen ja hypnoottinen ilmaisu puolustaa paikkaansa ansiokkaasti, mikäli se on tehty hyvällä maulla, kuten Ruotsin hemmojen tapauksessa tietysti useimmiten on ollut. Sivuraiteelle eksyminen on silti helppoa, ja mielestäni saksalainen Obscura menee alusta asti metsään Cosmogenesis-levyllään. Tämä hieman yllättää ja on jopa pettymys, ottaen huomioon, että kokoonpanossa on vanhoja hirmuja Necrophagistista ja Pestilencestä, kuten tunnistettava nauhattoman basson taituri Jeroen Paul Thesseling.

Heti alkuun tökkii linjattomuus. Silppua ja sekamelskaa piisaa, eikä biisejä oikein saa kaiken soitinurheilun takaa esille. Välillä Obscura soittaa komeita progressiivisia kuljetuksia, sortuu satunnaisesti Children of Bodomin kaltaiseen hölkkään, ajoittain taas kaivellaan soundeja vanhan deathin ummehtuneista sammioista. Cynic tulee mieleen useammin kuin kerran, ja tuntuukin, ettei Obscuralla ole mitään annettavaa pelkästään omilla ehdoillaan. Laulut riepovat puhtaasta äänestä örinän kautta rääkymiseen, mutta vaihtelu ei virkistä vaan pikemminkin puistattaa. Paul Stanley puhui aikanaan Revengeä tehdessään siitä, kuinka on mukavaa tehdä biiseissä välillä u-käännöksiä, juuri kun kuulija on tuudittautunut odottamaan biisiltä tiettyä kaavaa. Se auttaa pitämään mielenkiinnon yllä. Obscuran kohdalla käännökset ovat kuin sangollinen jääkuutioita kalsareihin, ne kyllä sävähdyttävät, mutta pääosin negatiivisesti. Seuraavaa mutkaa odottaa kauhulla, kun biisien rakenne tuntuu olevan levällään kuin Jokisen eväskassi. Valitettavasti en löytänyt mistään Obscuran aiempaa tuotantoa eheään kuunteluun, joten vertailua uran alkutaipaleeseen ei ole tällä kertaa saatavilla.

Teknistä deathia – kyllä kyllä, pitäisi upota – mutta kun ei toimi. Tämä on jo kuultu niin monta kertaa, ja paljon paremmin tehtynä. Cynic oli kova aikanaan, samoin kuin Death, jonka Individual Thought Patterns paistaa läpi Cosmogenesiksen raidoilta kuin keski-ikäistyvän musiikkitoimittajan päälaki. Tiedän kyllä että monen mielestä arvioni menee puihin, levy on otettu erinäisilläkin foorumeilla jopa innostuneesti vastaan. Minä en vain jaksa näitä enää, tilanne olisi kokonaan toinen, jos Obscura kykenisi saamaan pakettiinsa jonkinlaista selkeyttä. Ironista kyllä, Cosmogenesis toimii parhaiten silloin, kun ylenpalttinen teknisyys on jätetty taka-alalle. Valitettavasti nämä hetket ovat kovin vähissä, eikä edes suuresti ihailemani taituruus riitä pelastamaan Cosmogenesistä kuunneltavien levyjen joukkoon. Ainoastaan satunnaiset tuulahdukset death-jumalten maailmasta pelastavat Obscuran ykköseltä.