Julkaistu: 20.01.2003
Arvostelija: Janne Kuusinen
EMI
Aloittakaamme musiikin teorialla. Mehän tiedämme, että Bellman monopolisoi joka toisen pianokoskettimen soiton “Ukko Nooa”:ssaan. Uuno Turhapuro-elokuvien myötä tapahtui kaksikin samankaltaiseksi luonnehdittavaa ilmiötä: alhaalta päin hajotettu pienseptimisointu ei ollut enää entisensä, ja ennen kaikkea wah-wah-kitara ei ollut enää wah-wah-kitara, vaan näiden vasta nyt laserlevytettyjen Heikki Laurilan revitysten myötä soittimesta tuli “Uuno Turhapuro-kitara”, joka säilyi vuosikymmenien vaihtumisesta huolimatta.
Vihdoinkin meillä on esittää jotain audiota, kun joku kysyy, että “Mikä turhapurokitara?” tai “Mikä wahwah?”
Tätä on odotettu: 36 raidan verran Jaakko Salon, tuon Suomen Quincy Jonesin, mestarillisia musiikillisia maalailuja spedeilyelokuviin. Vaikkeivät Turhapurot etenkään lopputaipaleella olleet enää mitään citizenkaneja, saattoi Salon (1930-2002) musiikkiin luottaa. Legendaarinen sovittaja groovaa vaivatta elokuvasta toiseen ja kameleonttaa suvereenisti tyylilajien välillä. Bossaa - Humppaa - Discoa - Marssia - Funkyä, need we say more! Tokihan kyse on camp-henkisyydestä, mutta pitääkö kaiken olla niin tosikkomaista? Loungeisuutta korostaa myös kansikuva, joka tuo mieleen ulkomaanelävien retrotyylikkäät easy listening-äänitteet. Ei voi olla hymyilemättä, kun kuuntelee vaikkapa Uuno Epsanjassa - raidan hykerryttävän turskeaa junttidiscoa, joka voisi olla Aavikon levyltä. Useimmissa raidoissa toki jyllää Salon Rhodes-piano, joka tekee vanhemmista, hikisemmän kuuloisista ja näin ollen väistämättä paremmista raidoista todella pornon kuuloista satsia, joka saa virtsaamaan hunajaa. Studiomusisointia parhaimmillaan!
Kansilehdykkäkin on syytä mainita erikseen esimerkillisenä: orkestraatiot on kaivettu selville mahdollisimman tarkkaan, mikä auttaa nykyuunottelijoita selvittämään, mistä se aito Turhapuro-saundi oikein koostuukaan. Mukana on myös stooria Uuno-leffojen historiasta, Salosta ja kokoelmaprojektista ylipäätään.
Kulttuuritekohan tämä on, ei sen vähempää, siitä huolimatta, ettei tätä nyt ihan yhtäjaksoisesti alusta loppuun jaksaisi kuunnella kerta toisensa jälkeen, mutta mitäpä jaksaisi. Jaakko Salon tekemiset ansaitsevat tulla dokumentoiduiksi: kukaan suomalainen v.1930 syntynyt ei hallitse groovea yhtä hyvin kuin hän. Ja mainittakoon vielä se, joka toisessa arvostelussa onkin jo ehtinyt tulla mainituksi: tätä levyä tullaan samplaamaan ja rajusti!
PS: Tiesittekö muuten, että Laurilan käyttämä aito, alkuperäinen uunoturhapuro-kitara on nykyään Kari Tapion pojan omistuksessa?
