J. Karjalainen & Veli-Matti Järvenpää: Paratiisin pojat, Amerikan-suomalaisia lauluja

Uskomattoman määrän musiikkia julkaissut J. Karjalainen valitteli vielä jokunen vuosi sitten julkisestikin että kiinnostus biisien tekemiseen on hieman taka-alalla, eikä kynä enää sauhua. Mies löysi soittimekseen banjon ja sen myötä uuden innostuksen biisien tekemiseen. Ilmestyi lätty jolla Jukka soitti kaksin banjonsa kanssa amerikan-suomalaisia lauluja. Tuo Lännen Jukkanimellä tehty levy kiipesi lista-ykköseksi ja sai niin agitaatio- kuin suoritushevi-muusikotkin tarttumaan banjon varteen. Nyt sama tarina jatkuu, ja mukana on lisää suomi-vaikutteita ja mikäpä olisi suomalaisempi soitin kuin haitari. Haitarin läsnäolo saattaa aiheuttaa jollekkin antipatioita, mutta on se myönnettävä että sopiihan se näihin biiseihin kuin nenä joidenkin päähän.

Levyjen välillä Karjalainen kävi Michiganissa tutustumassa nurkilla jonne monet suomalaiset päätyivät 20-luvulla. Siellä hän tapasi professori Jim Learyn, joka soitti hänelle nauhoituksia jotka Alan Lomax oli käynyt äänittämässä suomalaisilta maahanmuuttajilta vuonna 1938. Nämä kappaleet ovat levyn parhaita helmiä, esimerkiksi Varoitus Duluthin pojille, jonka tarina ei 70 vuodessa ole yhtään vanhentunut. Luonnollisesti myös tuon ajan äänitteistä löytyy hengellistä materiaalia, Sun Kloorin Kloorin Halleluuja on sävelenä tuttu meille kaikille, kuulit varmasti lapsena kappaleen jossa lauletiin "pikku-Matin autosta jonka kumi on puhjennut". Myös Matin Muija on vanha kappale, ja voit kuunnella sen Kansalliskirjastosta nimellä Matin Maija. Sisäteksteissä Martti ja Marjatta Pokelan piikkiin merkitty Haamu ja Marjaana kaikuu korvissani nimellä Mary of The Wild Moore joka on todella vanha folk-biisi, ja siksi sopii tämän albumin kokonaisuuteen. Nimibiisi Paratiisin Pojat lienee tutumpi blues- ja bluegrass-piirien hörhöille nimellä Little Maggie tai Darlin´Corey tai vaikkapa Country Blues. Jokainen biisi kertoo tarinan, eikä niissä aina ole onnellinen loppu. Ankeasti käy "Hieno Mies Albertille" tässä kappaleessa, joka tunnetaan Bob Dylanin tuotannossa nimellä Frankie and Albert. Karjalainen yhdistää suvereenisti vanhoja biisejä toisiin sanoihin joiden myötä koko biisi saa uuden elämän. Itseltäni meni huomattava aika ennenkuin huomasin että Meinasin Meinasin on yhtä kuin Kaksipa Poikaa Kurikasta.

Karjalaisen jo tunnusmerkiksi muodostunut raakkuva laulu-ääni tehostuu kun mies laulaa kurkkua raapien, ja levyn biisejä olisikin vaikea kuvitella jonkun nuoren finni-naaman heleällä lauluäänellä laulettuna. Pelkän haitarin varaan jätetty instru Tanssit Kiipillä tuntuu hieman täytteeltä.

Lähdemateriaalina on vanhoja, jossain määrin tuttuja rallatuksia joista en tiennyt diggailevani, mutta nyt kun Karjalainen ja Järvenpää ovat antaneet näille uuden elämän uudessa muodossa, huomaan kiinnostuneeni näistä uudella tavalla. Tämä todennäköisesti tapahtuu jokaiselle jolla on edes jonkinlainen käsitys näistä biiseistä ennaltaan. Hyvä valinta on ettei niitä itsestään selviä Hiski Salomaan Lännen Lokari juttuja ole alettu tähän keräilemään, vaan materiaalia on kerätty monesta paikasta.

Löytyy Dock Boggsia, vanhoja perinnelauluja ja Dylania, eikä ne kuulosta lainkaan Dock Boggsilta, vanhoilta perinnelauluilta tai Dylanilta. Biisit on vedetty kerralla purkkiin, jossain kohtaa saatetaan vähän hakea oikeaa nuottia, ja hyvä näin. Ylituottaminen ja liian sliipattu toteutustapa veisi tältä levyltä paljon pois. Näinä iPodin aikoina on pakko sanoa että tämä levy on ehdottomasti kokonaisuus, yksittänen pala ei tuo täyttä nautintoa! Kuta useammin levyn kuuntelee, sitä enemmän siitä huomaa pitävänsä. Hämmentävää sinänsä, en tiennyt pitäväni kansanperinne musiikista. En kuitenkaan voi välttyä ajatukselta kuinka paljon levyn menestykseen vaikuttaa se että artisti on tämä. Sama syy saattaa hätyyttää valtavirran artisteja välttelevää friikki-osastoa, nämä kun pitävät ala-kulttuurit olemassa, myös roots-puolella. Siitä kyllä pitää olla tyytyväinen että listoille mennään clawhammer-banjoa soittaen, eikä edes ensimmäistä kertaa!