Space Bar: Radio Silence

Jo ensimmäisen biisin introsta tietää, että tarjolla on jotain tuttua. En ole tätä yhtyettä aiemmin kuullut, mutta sen verran tutuissa ja monesti läpikalutuissa maastoissa Space Bar liikkuu, että mielikuva on väistämätön.

Periaatteessa Radio Silence koostuu voimapopista, jota maustetaan särökitaroilla. Kokilla on kuitenkin mennyt laskut sekaisin, koska mausteeksi tarkoitettu onnistuu liian usein peittämään alleen niin paljon muuta. Ja kun se muu on vielä pääsääntöisesti mielenkiintoisempaa kuin vähän sieltä sun täältä lainattujen kitarakuvioiden sahaaminen, on keitos jos ei laimea, niin turhan yksipuolinen.

Kymmeneen taidokkaasti soitettuun biisiin mahtuu toki paljon pientä kivaa, kuten alkupään metallisesti kumiset perkussiot tai nimibiisin elektroniset pikkutäytteet, mutta ikävä kyllä ne eivät tee levyä. Vetävimmillään yhtye on haikeuteen taipuvassa ja hyvin johonkin nuortenelokuvaan sopivalla Breakwaterilla, jonka melodisuus ja tunteikas tulkinta ovat kuin omiaan väärin valinneen nuoren muuttumispäätöksen taustalle.

Vaan kun sama nuori havahtuu vuosia myöhemmin samalta sohvalta kuin jossa hän päätöksen teki, ei itselleen uskotteleminenkaan tunnu enää uskottavalta. Trials and tribulations -biisissä hoetaan let life flow mutta miten se vakuuttaisi kuulijan, kun biisi polkee paikoillaan?

Radio Silence on turvallinen ja perinnetietoinen albumi, jossa paikoitellen turhan koleat kitarat peittävät alleen sen, että yhtyeellä on korvaa yksityiskohdille, tunnelmalle ja sävellyksille. Drown Me yhdistää alussa mielnkiintoisesti Twin Peaks -tunnelmoinnin balladiin, mutta hukkaa itsensä liian suurten kitaroiden alle. Samalla tavalla katoaa Nevermoren parhaat puolet, kun silmään isketään lähinnä kasarihevin kliseet mieleen tuova kertsi.