Fleet Foxes: Fleet Foxes/Sun Giant

Bella Union

Kriitikoiden ”parhaat levyt”-listat eivät menneenä vuotena juuri mielikuvituksella juhlineet, mutta yksi virkistävä poikkeus niihin mahtui. Lähes joka toinen kirjoittaja nosti viime vuodelta esiin seattlelaisen Fleet Foxes-yhtyeen debyyttialbumin. Kesällä julkaistu pitkäsoitto pääsi ilmestyessään livahtamaan laiskimman toimittajakunnan (mukaan lukien allekirjoittanut) tutkan ohitse, mutta mitä pidemmälle vuosi eteni, sitä enemmän yhtyeestä alettiin siellä täällä kuhista. Hitaaksi, mutta varmaksi nousijaksi osoittautunut levy julkaistiin uudelleen helmikuussa 2009, tällä kertaa viime keväisen Sun Giant-ep:n kera. Tätä pakettia sopiikin ehdottomasti suositella niille, jotka vasta miettivät yhtyeeseen tutustumista.

Fleet Foxesia on paikoitellen kuvailtu niin vauhkoontuneiden kommenttien kera, että voisi kuvitella että yhtye on keksinyt jotain oikeasti uutta. Näin ei kuitenkaan ole, sillä Fleet Foxesin suosimaa kaunista ja haurasta barokkipoppia on kuultu useasti ennenkin - varsinkin 60-ja 70-luvun taitteessa. Ja jos vertailukohtia lähdetään hakemaan lähempää, voi esiin nostaa esimerkiksi samalla suunnalla vaikuttavan The Shinsin. Nämä seikat eivät siltikään vähennä Fleet Foxesin laulujen laadukkuutta ja niiden rehellisiä tarkoitusperiä. Sen minkä Fleet Foxes tekee, se tekee yksinkertaisesti hyvin.

Jos Fleet Foxesin heikkoja puolia lähdetään kaivamaan esille, niin ensimmäisenä pintaa nousee ylettömän herkkyyden kääntöpuoli, eli laulujen sovitusten voimattomuus. Myös hissuttelun voi todistetusti tehdä dynaamisesti, eikä anteeksipyytelemisen tulisi kuulua edes pehmeimpään barokkipoppiin. Onneksi tämä nöyristelyn tunne ei alituiseen leimaa Fleet Foxes/Sun Giant-levyä, sillä pääasiallisesti se toimii pystypäisen saumattomasti omilla ehdoillaan. Tämä on yksi niistä sudenkuopista, johon bändi saattaa tulevaisuudessa vajota. Todennäköisempää kuitenkin on, että jatkossa Fleet Foxes tulee vahvemmin sähköistämään soundiaan, jotta se paremmin sopisi myös live-muottiin. En jotenkin jaksa uskoa, että yhtye olisi taipuvainen Brian Wilson-tyyppiseen harmoniataivaan tavoitteluun.

Fleet Foxesin tuotanto vaatii kuuntelijaltaan paljon tarkkaavaisuutta, mutta kärsivälliselle korvaparille se myös antaa paljon takaisin. Levyn saamiin, paikoin ylettömiin kehuihin, en tohdi liittyä, mutta ymmärrän miksi näin helposti käy. Levyä, joka tuottaa ympärilleen näin runsaasti lämpöä ja hyvää tunnetta, ei vain voi vastustaa.