Saxon: Into The Labyrinth

SPV

Saxonin ura on ollut melkoista vuoristorataa jyrkkine ylä- ja alamäkineen. 70- ja 80-lukujen taitteessa ryhmä takoi tulikuumaa rautaa ja klassikkoalbumia syntyi tasaiseen tahtiin, vuonna 1980 päivänvalon näki jopa kaksi genren merkkipaaluihin luettavaa kiekkoa – Wheels of Steel sekä Strong Arm of the Law. Nousukautta seurasi kuitenkin pitkä lasku, joka alkoi jo 80-luvun lopulla. Vanha britti-legenda on uudella vuosituhannella pystynyt kuitenkin nousemaan toistamiseen menestyksen aalloille.

Muutaman raskaamman albumin jälkeen Saxon on lähtenyt rohkeasti astelemaan tuttuja polkuja ja Into The Labyrinth onkin keveintä sekä rokkaavinta Saxonia pitkään aikaan. Yhtyeen kahdeksastoista pitkäsoitto sukkuloi hard rockin, sankarillisen laukkametallin, sekä perinteisemmän soolo-Dickinson tyylisen runttauksen, eivätkä kokeilut rajoitu suinkaan näihin suuntiin. Ei monipuolisuudessa sinänsä mitään vikaa ole, mutta kun puolet biiseistä tuntuu joko polkevan paikoillaan tai eksyvän metsikön puolelle, alkaa kokonaisuus kuitenkin väistämättä kärsiä. Avausraita Battalions Of Steelin jylhässä manowarisoinnissa on kieltämättä iskua, eikä puolessavälissä kuultava blues-pohjainen vaihtovirta/tasavirta-rockaus Slow Lane Blues jätä valittamisen sijaa. Ikävä kyllä raitojen väliltä ei löydy montaa ilon aihetta, ja tässä kohdin ollaan vasta puolivälissä matkaa.

Bill Byford mylvii edelleen leijonan lailla ja Paul Quinnin kitarointia on yhä ilo kuulla, mutta kappalemateriaalinsa puolesta uutukainen jää kauas Wheels of Steelin tai edes Crusaderin huippuhetkistä. Kenties ne pari askelta raskaammasta metallista taaksepäin olivat sittenkin harha-askelia.