Dirty Fingernails: Greetings From Finsbury Park, N4

Northern Swing

Kajaani-Lontoo-akselille rakentuva sisko-veli-duo Dirty Fingernails ehti julkistamaan debyyttilevynsä jo lokakuussa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Yhtyeen kosketinvetoinen menevä ja toiveikas indiepoppis on etenkin muutamissa kohdin sen verran toimivaa ja tarttuvaa että kyllä Greetings From The Finsbury, N4 –levyä kannattaa ruotia vielä tässäkin kohtaa. Kansainvälisen tason yllättäjäksi Fingernailsistä ei ehkä vielä ole, mutta kotimaan tasolla kaksikko nousee viime vuoden positiivisimpien tulokkaiden joukkoon. Kaava vähintään on kiinnostava kaiken melankolia-rajustelun keskellä. On levyllä toki myös ”ilmaa” – ihan koko albumimittaa kaksikon koukukkuutta ei piisaa.

Levyltä löytyy kuitenkin mukavia yksittäisiä täkyjä. Avausraita A European Screamin kaartaa tymäkästä kitaranytkytyksestä savuiseen kaareen, Chop Sueyn vinon hilpeästä jamittelusta nousee mieleen hiukan alkuaikojen The Rollstons, vaikka Fingernailseillä onkin enemmän vauhtia ja koskettimia. Tilulilulle kosketinkuviolle rakentuva Bruno kaipaisi vielä jotain kuningasideaa, vaikka koukku löytyykin. Suurinn osa materiaalista onkin pääasiassa ihan viehkeää kosketin/kitarapoppista, mutta sellainen loistokkuus jää monessa kohtaa puuttumaan.

Sitten on niitä raitoja joiden kohdalla miettii että mikähän tässä nyt edes oli se ydinidea, kuten esimerkiksi paikallaan polkeva The Man The Myth The Music, yhden sanaleikin varaan rakennettu Marianne Faithfull tai hiukan liiaksi uneliaisuuteen jumahtava That Kick. Midatlanticiä vaivaa turhankin hillitty seesteisyys, kaipaisin enemmän Misery Is Easyn kaltaista riehakkaampaa ilmettä ja reippaampaa poljentoa. Samoin Objectives Of The Heartin menevämpi meininki toimisi, mutta laulun viipyilevä jumitus hiukan tappaa innostusta.

Oikeastaan tässä kiteytyy yksi Fingernailsin debyytin suurimmista haasteista – kaksikko on sen verran mieltynyt haaveilevaan jumituksiin niin laulussa, sävellyksissä kuin sovituspuolellakin, että kappaleet kaipaisivat harmonisuudestaan huolimatta enemmän vangitsevia elementtejä. Nyt biiseihin joutuu uppoutumaan ponnistellen, vaikka niiden pitäisi onnistua imaisemaan sisäänsä. Keskittynyt sukeltaminen saattaa olla turhan monelta kuuntelijalta liikaa vaadittu, varsinkaan kun palkintonakaan ei loppujen lopuksi ole mitään todella ylivertaista tai ennen kuulematonta musiikillista euforiaa.