Dust Eater Dogs: Motoroil

Fullsteam/Maanalainen levykauppa

Turkulainen vuonna 1996 kasattu Dust Eater Dogs sekoittaa musiikissaan luovasti hardcorea, funkyn elementtejä ja perusrutistavaa rock’ n’ rollia. Majabackan veljessarja Daniel, Benny ja Markus täydennettynä Christer Södermanilla julkaisi hoocee-punk-numetal -henkisen Motor -kokopitkän jo 1998, stoner –vaikutteinen Oil -niminen lätty näki puolestaan päivänvalon 2001. Loppuvuoden 2002 viihteeksi yhtye julkaisi molemmat lätyt uudelleen samojen kansien sisässä, loogisesti nimellä Motoroil. Kyseessä on siis 23 kappaleen uusinta muutamilla bonuksilla ja vaikka biisejä onkin paljon, tuplalevyn statuksen voisi oikeastaan antaa vain sisältöjen vivahde-erojen takia.

Motoroililla DED:n soittoa täydentävät vielä Markus ja Harry. Kokonaisuuden aloittava Oil -levy juoksee aina tiukan jyräävästä roketista (Millstone Grrind, Three Little Rascals) funkimpaan ja popimpaan osastoon Oneday Strongilla, jossa ensi kertaa erottaa yhtyeen ideologiaan kuuluvaa kristillispainotteista sanomaa, sekä miltei Rage Againt The Machine -henkiseen hyppyytykseen Sounds Like Dynamitella. Vetävällä sointukierrolla etenevä Total Rinse vakuuttaa siinä missä kaanonfiilistelevästä alusta grooveen juoksuun yltyvä Brothers New Life. Hieno on myös Ballad From Gravel Rd.

Vanhempaa materiaalia sisältävä Motor starttaa vauhdikkaasti melko hooceefunknumetal –revittelyllä Every Knee Shall Bow. Progemaailmaa syleilevä Input rähisee kertosäkeessään jo siinä määrin, että eron kahden levyllisen välillä erottaa. Minun osaltani vaakakuppi kallistuu tuohon tuoreempaan rockimpaan suuntaan, vaikkei rähinänumetallissakaan sinänsä vikaa ole. Makuasia. 1997 äänitetyn ensimmäisen eepeen nimibiisiä Thunderlegiä kuunnellessa voi todeta paljon pölyä leijailleen aavikon ylitse Motorin ja Oilin välillä. Kaikkinensa levy on siis aika kattava kuvaus DED:n urasta tähän asti erilaisine musiikillisine vaikutteineen. Motor –osuudesta nousee muita korkeammalle riehakas Racing For The Goal jamittelusäkeineen ja raivokertseineen. Ja kyllä hymy nousi myös kappaleen alun ykskakskolnel..! -starttihuudosta muuten englanninkielisellä levyllä. Heti perään raivokkaasti starttaava Tilt, Tilt vakuuttaa rauhallisen melodisissa säkeissään, joihin rupinen laulu tuo mukavaa kontrastia.

Olen todennut monen ihmisen suhtautuvan melko nuivasti rehellisesti kristillisiin orkestereihin. Loputtomastihan sitä voisi keskustella aiheesta ”lyriikan merkitys rockmusiikissa”, mutta itse ainakin keksin loputtomasti huonompiakin laulunaiheita. Tyylikkään paketin tuoreempi kama oli itselleni huomattavasti positiivisempi tuttavuus, loppulevyn pomppurytistys käy aika pian puuduttavaksi. Mutta hyvään suuntaan ollaan siis menossa.