Trashcan Dance: Doomsday Disco

Oli nähtävästi pelkästään ajan kysymys, koska saisin ensimmäisen jauhekirjeen. Onneksi mahdollisten pernaruttobakteerien kyljessä tuli sentään levyllinen Trashcan Dancen musiikkia, jotta viimeiset hetket sujuvat miellyttävämmin (?) musiikin seurassa.

Tuoreen rieskan kahdeksan kappaletta esittelevät Helsingin yössä seiloribaareissa heiluvista punk-sleaze-rockareista yllättävän uusia puolia. Tottakai mukana on edelleen matalaotsaista runttausta, mutta kun Cletus-raidan vino kosketinkoukku kohtaa Barathrum-peikko Demonos Sovan taustalaulut tuntuu universumi laajenevan – tai sitten tuossa jauhe minigrip-pussissa ei ollutkaan pernaruttoa vaan jotain aivan muuta. Vähintään yhtä päräyttävä kokemus on äkkiväärä ja puoliokkultistinen nimibiisi, jolla voidaan nauttia itsensä suuren maagin – Aleister Crowleyn sanoista. Kuullaanpa keskellä lättyä jopa viulunsoitolla ryyditettyä valssia, joka tosin on vain hauskasti nimetty (Zombie Nazis With Scatological Tendencies) välinumero ennen pistävän punk-saunan seuraavia löylyjä.

Doomsday Disco jättää kuulijan kummalliseen välikäteen, eikä bändistä tahdo ottaa tolkkua. Onko tämä nyt lintu vai kala? Toisaalla lätty on kunnianhimoinen kurotus, mutta vastavuoroisesti retkue lyö hommat välillä tyystin läskiksi. Tai ehkä tähän pitää vain suhtautua kuten David Lynchin elokuviin: koska et voi kuitenkaan tajuta täysin sitä lopullista tarkoitusta on vain paras nauttia kyydistä ja ihailla niitä outoja paikkoja joihin päädyt.