Hanna Ruuskanen: Kemijoki

Heleästi kelkkyvä folk taipuu kaunisäänisen Hanna Ruuskasen ja hänen taustayhtyeensä käsittelyssä miellyttävän rauhalliseksi, jopa seesteiseksi retkeksi pohjoisiin metsiin. Levyn läpäisevä tematiikka tuntuu aluksi hieman päälleliimatulta, mutta pikkuhiljaa Kemijoki ottaa syleilyynsä ja vie kuulijan Ruuskasen rauhan tyyssijaan, romanttisesti kuvattuun pohjoiseen luontoon.

Riisuttu soitto tuntuu raikkaalta kuin tunturipuron viilentävä kosketus. Pienimuotoisuus ja ajoittain lähes kuiskaava laulu tulee iholle. Ajoittain huomaa odottavansa sovituksiin vahvempaa orkestraatiota, mutta etenkin Karhunlankaa on pelkistettynä ennen kaikkea hyvin koskettava. Suuremmilla sovituksilla saavutettava tuotetumpi tunteikkuus kuitenkin kadottaisi levyltä sen herkän kepeyden, joka erottaa sen edukseen monesta muusta.

Yksinkertaisuus on valttia. Kitara, kontrabasso sekä viulu ja mandoliini yhdistettynä paljolti taustalla soiviin rumpuihin tekevät yleisilmeestä orgaanisen ja vaikka Ruuskanen ei teksteissään ja laulussaan välitä mitään varsinaisen ilopillerin kuvaa, tulee tästä hyvälle mielelle. Ainoa selkeä poikkeus levyn muulle annille on selkeästi reippaampi ja iloluontoisempi Onni, jota ei kertakuuntelun jälkeen halua kuulla uudestaan. Siinä on pelottavan tehokas melodia, joka ei jätä rauhaan, ja se on juuri niitä kappaleita, joita maakuntaradioissa soitetaan jatkuvalla syötöllä ikään kuin todisteena siitä, miten rempseätä maalla on. Onneksi se on vain yksittäinen kappale kymmenen paremman joukossa.