David Holmes: The Free Association

13 AMP

Pohjois-Irlannista lähtöisin oleva dj David Holmes on soitellut musiikkia levareitten takana jo 15-vuotiaasta. Kansainvälistä mainetta mies on alkanut niittää 90-luvun alkupuolelta niin tanssilattiahiteillä kuin elokuvasäveltämisen parissa. Maineen myötä työtä on riittänyt muun muassa remiksaamalla artisteja kuten Sabres Of Paradise, St Etienne, Therapy? ja niin edelleen. Tuoreimmista projekteista mainittakoon Manic Street Preachers -miksaukset sekä Oceans 11 -elokuva. Tuoreella levyllä Holmes yhdistää voimansa edellisen julkaisun , yhtä lailla 2002 julkaistun Come Get It I Got It- remixlevyn, tapaan Steve Hiltonin kanssa luoden 10 kappaleen kokonaisuuden monipuolista funkahtavaa elektronicaa. Davidin, Steven, mc Sean Reveronin ja laulaja Petra Jean Phillipsonin muodostama The Free Association on todella mielenkiintoinen tuttavuus kaikille rytmikkäämmän bilemusiikin ystäville. Nyt Holmesilla olisi siis yhtye live-esiintymisiä varten. Harmi kyllä taitaa olla Suomen kamaralle moista aktia turhaa haikailla, mikä on todella sääli.

Jo levyn käyntiin potkaiseva Don’t Rhyme No Mo kertoo missä mennään: mukavan läskiä biittiä ja Reveronin iskevää räpäyttelyä. Steve Tavaglionen huilu ja torvet antavat kivaa maustetta juoksevaan biletykitykseen. (I Wish I Had A) Wooden Heart siirtyy metallisempaan soundiin, Petra Jeanin savuisenviettelevät vokaalit hakevat vertaistaan. Vaaniva Le Baggage heittäytyy hetkittäin melko kaaottiseksi, Charles Fleischerin kirjoittama ja esittämä Free Ass O-C-8 taas matelee hypnoottisesti torvien ja klarinetin mukavalla junnauksella. Massive Attack nousi heti mieleen savuisesta Somedaysistä, Petra Jean Phillipson on todella hyvä! Vauhdikas Everybody Knows on taas Fleischerin tekstejä, hyvää pepunliikuttajaa. Yökerhojatsahtava Pushin’ A Broom on suorastaan pornahtavan tykki hitti! Smoke The Weed -reggaehitti tämän kertosäkeestä kyllä nousi heti mieleen. Petra Jeanin ääni ja nuo iki-ihanat puhallinsoundit, aijai. Yam! Ja sitten työnnellään sitä saamarin luutaa!

Melkoisen metallisensähköinen soundi vatkaa La Dolce Vitalla, nykimistä aiheuttaa. Reveronin kaoottinen räpäyttely toimii hyvin yhteen Phillipsonin voihkintaan ja La Dolce Vita –kertsiin. Paperialusvaatteet eli Paper Underwear nostaa jonkinlaista mielikuvaa JXL:n Elvis -pätkään A Little Less Conversation, tosin tämä on instrumentaali, jossa vibra kuuluu etualalla. Taustamelskeissä on silti paljon samaa kuin tuossa männä vuoden menohitissä nummer Uno. Peltitynnyriltä kuulostava laiska biitti vie eteenpäin Petra Jeanin komeasti tulkitsemaa päätösraitaa Whistlin’ Down The Wind.

Aika tykki on tämä levyllinen, mutta ihan hillittömään hehkutukseen en silti vielä ylly. Muutama kappale melkoisia helmiä levyltä siis löytyy, Petra Jean Phillipsonin ääni on älyttömän hyvä ja keitos on hyvin kudottu yhteen. Melkein olisi silti voinut toivoa enemmänkin rohkeutta eri tyylilajien yhdistelyssä. Joka tapauksessa, livenä voipi olla aikamoinen timantti. Suosittelen kaikille elektromausteisen musiikin ystäville.