Damn Seagulls: Hunting Season

Fullsteam

Damn Seagulls on hiukan riisunut krumeluurejaan � edellisen levyn seitsem�ntoista soittoniekkaa on karsiutunut pelk�st��n b�ndin ydinkuusikoksi, jossa bassossa vaikuttaa t�t� nyky� Cosmobilenkin mahtavasta alapotkusta vastaava Olli Noroviita ja kapuloita k�ytt�� Kolli Krogerus. Vaihdokset ja ylim��r�isten rippeiden leikkaaminen ei silti tarkoita sit� ett� yhtyeen sielukkuus olisi kadonnut mihink��n. Edelleen Lauri Elorannan karhealla laululla koristellusta soitosta nousee mieleen E Street Bandin kaltainen sielukas ja ilmava rock. Seagullseilla touhussa ei ehk� ole (viel�) Springsteenin kaltaista viimeist� naulaa, mutta vastineeksi yhtyeell� on pist�� nuoren ja taitavan yhtyeen nuoruuden into ja eitt�m�t�n tuore s�velkyn�. Parasta kaavassa onkin kyky yhdistell� �kyps�� aikuisrockin sielua yhtyeen pohjalla olevaan punk-rouheuteen ja energiaan.

Pidin �lytt�m�sti Soul Politicsin puhaltimista, ja vaikka toisaalta ymm�rr�nkin miksei yhtye halua urautua kyseisen vahvan elementin pariin, niin nyt k�ytetty haikea mandoliini ja rumpukone(!) eiv�t ihan onnistu t�ytt�m��n aukkoa. Jani Liuhasen orgaani toimii edelleen hyvin hommaa t�ytt�v�n� elementtin� ja hyv� niin. Ja tokihan puhaltimia t�ll�kin l�tyll� kuullaan � avausraita Lord Of The Fliesin mandoliinin�pp�ilyn ja torvien koristelema paahto r�v�ytt��kin levyn k�yntiin mainiosti. Ja onhan siell� my�s se vanha kunnon ska-potku!

Mutta ent� biisimateriaali muuten? Onko kymmenen raidan seassa todellisia koukuttajia? Seh�n se on se pohjimmainen kysymys, joka arvottaa pitk�lti koko albumia, riippumatta soundista tai mausteista. Sulavuus ei ole Seagullsilta matkalla hukkunut ja kyll�h�n Hunting Season sihtailee alusta loppuun l�hemm�s maalitaulun keskiosaa kuin taulun ulkoreunaa. Rumpukoneilla koristeltu Libertine kaartaa kyll� komeasti ja hymy�� mukavan kiireett�m�sti. Mutta onko siit� albumin todelliseksi johtot�hdeksi? Ja jos ei siit� niin mist�? Ja tarviiko sellaista olla ollenkaan, jos ei kerran hutejakaan ole? Ehk� sit� vaan itse kaipaisi enemm�n sit� r�v�k�mp��kin vastapotkua, vaikka joku Mad Maxin rento groove onkin liev�st� �n�ss�ydest��n� huolimatta oikein positiivista jammailua, tarttuvalla kerrolla ja kaikkea. Ehk� se johtot�hti pit��kin kaivaa sielt� rennosti kaartavasta p��st� ja sille pallille vahviten ehdolla on huuliharppukoristeltu Gone By The Dawn - ainakin juuri t�ss� kohtaa. Hyv� albumi t�m�kin, vaikkei itse�ni hurmaa n�ill� kuunteluilla ihan edelt�j�ns� tapaan.