Damn Seagulls: Hunting Season

Fullsteam

Damn Seagulls on hiukan riisunut krumeluurejaan – edellisen levyn seitsemäntoista soittoniekkaa on karsiutunut pelkästään bändin ydinkuusikoksi, jossa bassossa vaikuttaa tätä nykyä Cosmobilenkin mahtavasta alapotkusta vastaava Olli Noroviita ja kapuloita käyttää Kolli Krogerus. Vaihdokset ja ylimääräisten rippeiden leikkaaminen ei silti tarkoita sitä että yhtyeen sielukkuus olisi kadonnut mihinkään. Edelleen Lauri Elorannan karhealla laululla koristellusta soitosta nousee mieleen E Street Bandin kaltainen sielukas ja ilmava rock. Seagullseilla touhussa ei ehkä ole (vielä) Springsteenin kaltaista viimeistä naulaa, mutta vastineeksi yhtyeellä on pistää nuoren ja taitavan yhtyeen nuoruuden into ja eittämätön tuore sävelkynä. Parasta kaavassa onkin kyky yhdistellä ”kypsää” aikuisrockin sielua yhtyeen pohjalla olevaan punk-rouheuteen ja energiaan.

Pidin älyttömästi Soul Politicsin puhaltimista, ja vaikka toisaalta ymmärränkin miksei yhtye halua urautua kyseisen vahvan elementin pariin, niin nyt käytetty haikea mandoliini ja rumpukone(!) eivät ihan onnistu täyttämään aukkoa. Jani Liuhasen orgaani toimii edelleen hyvin hommaa täyttävänä elementtinä ja hyvä niin. Ja tokihan puhaltimia tälläkin lätyllä kuullaan – avausraita Lord Of The Fliesin mandoliininäppäilyn ja torvien koristelema paahto räväyttääkin levyn käyntiin mainiosti. Ja onhan siellä myös se vanha kunnon ska-potku!

Mutta entä biisimateriaali muuten? Onko kymmenen raidan seassa todellisia koukuttajia? Sehän se on se pohjimmainen kysymys, joka arvottaa pitkälti koko albumia, riippumatta soundista tai mausteista. Sulavuus ei ole Seagullsilta matkalla hukkunut ja kyllähän Hunting Season sihtailee alusta loppuun lähemmäs maalitaulun keskiosaa kuin taulun ulkoreunaa. Rumpukoneilla koristeltu Libertine kaartaa kyllä komeasti ja hymyää mukavan kiireettömästi. Mutta onko siitä albumin todelliseksi johtotähdeksi? Ja jos ei siitä niin mistä? Ja tarviiko sellaista olla ollenkaan, jos ei kerran hutejakaan ole? Ehkä sitä vaan itse kaipaisi enemmän sitä räväkämpääkin vastapotkua, vaikka joku Mad Maxin rento groove onkin lievästä ”nössöydestään” huolimatta oikein positiivista jammailua, tarttuvalla kerrolla ja kaikkea. Ehkä se johtotähti pitääkin kaivaa sieltä rennosti kaartavasta päästä ja sille pallille vahviten ehdolla on huuliharppukoristeltu Gone By The Dawn - ainakin juuri tässä kohtaa. Hyvä albumi tämäkin, vaikkei itseäni hurmaa näillä kuunteluilla ihan edeltäjänsä tapaan.