Paul Weller: Illumination

Independiente

Wellerin Paulin kunnian päivät ovat auttamatta takana päin, mutta sinnikkäästi mies jaksaa uutta musiikkia julkaista. The Jamin hulppeilla rojalteilla kun olisi helppo heittää homma lekkeriksi ja keskittyä biisienteon sijaan vaikka Rolls Royce-kokoelman päivittämiseen tai kolumbialaisten kemikaalikeisareiden tulojen kartuttamiseen. Näinhän mm. tälläkin levyllä vieraileva Noel Gallagher on viimeisimmät viisi vuotta elellyt – kunnianhimolla on paha tapa lopahtaa kun pankkitilin saldo näyttää kuusinumeroisia lukemia.

PW on siis eri maata. Brittimodin kummisedän sävelkynään eivät raha tai kuuluisat hengailukaverit ole vaikuttaneet – terävimpänä esimerkkinä vuonna 1994 ilmestynyt Stanley Road. Tuon ”toisen tulemisensa” jälkeen Wellerin tahti on toki hiipunut, mutta kuten Illuminationin parhaat hetket (etunenässä Who Brings Joy) osoittavat, ei aika ole vielä miestä jättänyt. Parempaankin levyllä olisi kenties rahkeita, mutta kaikkien harmiksi Weller on päättänyt raahata studioon kirjavan vierailija - ja ystäväjoukkion, jotka vuoron perään yrittävät parhaansa mukaan tuoda soppaan persoonallisia mausteita. Ainoa, joka tässä todenteolla onnistuu on mm. Stone Rosesin viimeisenä rumpalina tunnettu Aziz Ibrahim, jonka soittamat perinnesoittimet sarod ja tamboura tuovat Illuminationille kaivattuja lisäsävyjä. Vieraista pahiten hukassa on Stereophonics-raspikurkku Kelly Jones, joka on jollain ilveellä onnistunut myymään Wellerille kappaleen Call Me No. 5. Biisi itsessään on aivan peruskauraa, mutta Jonesin raastavaa ääntä en voi vieläkään sietää.

Illuminationin erikoispainoksen mukana tulevan DVD:n vuoksi ei levyä kannata ostaa. Kolmen Hyde Parkissa kuvatun konserttipätkän ja tuoreen videon paketti on suht’ mielekästä katsottavaa, mutta mittaa moiselle extralle kertyy vain noin vartin verran.