All The Saints: Fire On Corridor X

Killer Pimp

Osuvalla nimellä varustettu trio Atlantasta luottaa esikoislevyllään klassiseen tehokeinoon: ison äänivallin ja rauhallisen tunnelmoinnin limittämiseen. Mitään Pixiesiä Fire On Corridor X ei kuitenkaan tuo kuulolle. Lähempi vertauskohde olisi ehkä jokin yhtye, joka ilmaisussaan sekoittaa grungen tummuutta shoegazingin eteerisempään leijuntaan unohtamatta varhaista heviä tai bluesin tummempia piirteitä.

Ei äkkiseltään tule sellaista mieleen, mutta nyt on ainakin All The Saints.

Hyvä vertailukohde yhtyeen luomalle äänimaailmalle olisi ehkä hyökyaalto, joka yllättäen ja pyytämättä aloittaa vyörynsä murskaamalla vauvan jokeltelun (Shadow, Shadow) kiihtyvällä kitaravallilla (Sheffield) ja käyttää seuraavan reilun puolituntisen tunkeutuakseen väsymättömästi (Regal Regalia) ja vastustamattomasti syvemmälle ja syvemmälle mielenmaisemaan (Outs), jonka reunoja useimmat levyt vain harvakseltaan aaltojen tapaan koskettavat, palatakseen rauhallisesti sinne mistä tuli (Mil Mil).

Biisitkään eivät ole hassumpia, vaikka mistään varsinaisesta säveltaiteesta ei ehkä tämän yhtyeen kohdalla kannata puhua. Rytmiryhmä paukuttelee ajoittain hieman yksitoikkoisesti, mutta kitara hoitaa tonttinsa korvaten muiden puutteita: se maalaa, se runttaa ja se tahdittaa, usein samassa kappaleessa, eikä sen tehtävänä tunnu olevan vähempi kuin sen ylitsevyöryvän tunteen luominen, joka levyssä erityisesti kiehtoo.

Tavallaan levyllä on kyse äänitaiteesta vaikka Fire On Corridor X ei mitään taidemeteliä tai vastaavaa olekaan. Ainoastaan tunnelmallista ja ajoittain kovaääniseksi äityvää, psykedeelisiä piirteitäkin saavaa rockia, jossa sävyt ovat kokonaisuuden kannalta olennaisempia kuin monopoliliikkeen tuotekuvauksissa. All The Saints läväyttää kuulijaa korvalle kouralla, jonka juuret ovat tukevasti 90-luvun vaihtoehtorockissa, mutta joka saa korvat soimaan uudella tavalla.