The Killers: Day & Age

Island

Ilahduttavan reipasta julkaisutahtia suosiva The Killers on vakaasti päättänyt tulla 2000-luvun U-kakkoseksi. Tällä tarkoitan sitä, että Killersin kaikkea toimintaa leimaa pyrkimys miellyttää samanaikaisesti sekä suurta maksavaa perusyleisöä, että sen hivenen elitistisempää indie-laitaa. Se, joka näkee tämän kaltaisessa toiminassa jonkin ristiriidan, ei luonnollisestikaan kuulu Killersille otolliseen väestönosaan.

Kaupallisissa pyrkimyksessään bändi on alusta alkaen onnistunut erinomaisen hyvin, mutta taiteellisella sektorilla täysosuma on vielä antanut odotuttaa itseään. Satunnaisia osumia Brandon Flowers ja kumppanit ovat lätkineet tauluun tämän tästä, mutta myös totaalisia huteja on samaan matkaan mahtunut. Killersillä olisikin jatkossa varmasti käyttöä Phil Spectorin tai Rick Rubinin kaltaiselle paskafiltterille, joka erottelisi jyvät akanoista ja laittaisi samalla yhtyeen soundipolitiikan toivottavaan kuosiin. Spector lienee tosin useammastakin syystä jo poissa laskuista, joten jäämme odottamaan päivää jolloin Killers ilmoittaa yhteistyöstään Rubinin kanssa. Se päivä vielä tulee, uskokaa pois.

Jos uutta Day & Agea lähtee vertailemaan bändin eloisaan debyyttiin ja yllättävän kestäväksi osoittautuneeseen Sam´s Towniin, voidaan sitä pitää varsin kelvollisena ja jokseenkin loogisena askeleena Killersille. Yhtyeelle jo ominaiseen tapaan se vie sointia pois edellisen levyn maisemista, sillä nyt juurevuuteen pyrkivän ja maanläheisen tunnelman tilalla on kimaltava ja eeppinen diskorock. Jos ELOn, Roxetten ja Depeche Moden onnistuisi risteyttämään, voisi lopputulos olla lähellä Day & Agea. Mielikuva Roxetteen saattaa juontaa juurensa levyn Joyride-nimisestä kappaleesta, mutta myös soundien puolesta joitain yhtäläisyyksiä voidaan havaita.

Levyn onnistuimpiin kappaleisiin voidaan nostaa tehokas avaus Losing Touch, tuorein sinkkulohkaisu Spaceman ja salakavalasti koukuttava Neon Tiger. Välittömäksi hitiksi noussut Human on sekin varsin toimiva kappale, vaikka sen kertosäe onkin liki pelottavan tutun kuuloinen. Jo mainittu Joyride puolestaan nosti ensimmäisellä kerralla ihokarvat pystyyn silkasta inhosta, mutta pienen totuttelun jälkeen ei sekään enää pahemmin ärsytä.