Bohren & Der Club Of Gore: Dolores

Ipecac

Tämä ei ole levy sinulle, joka pidät perinteisen pop-kaavan biiseistä lauluineen, keskitempoineen ja kertsikoukkuineen. Jos musiikilliset ääripäät eivät iske makuhermoon, voit lopettaa tämän arvion lukemisen jo tässä vaiheessa. Saksalainen pitkän linjan yhtye nimittäin vaatii avointa mieltä sekä keskittymistä pienen pieniin nyansseihin. Tämä ei ole levy joka tarttuu tajuntaan keittiöaskareiden ohessa. Mikäli mielesi on kuitenkin avoin ja pidät hi...taas...ta... temmosta lue toki eteenpäin. Yritän seuraavaksi parhaani mukaan kuvailla Bohrenin uusinta tuotosta.

Määrittelyt ovat useimmiten turhuutta, mutta antavat jonkinlaista kuvaa kuitenkin. Heitetään siis ilmoille termi doom jazz. Ristiriitaista kyllä, Bohren ei ole doomia saati jazzia. Silti sanapari kertoo jotain olennaista sisällöstä. Verkkaista maalailua, tosin ilman säröä tai vivahdettakaan metallista. Jazzin kikkailusta tai improvisoinnista ei ole jälkeäkään. Pelkistetty äänimaailma jonka luovat rummut, kontrabasso, koskettimet, sakso- ja vibrafoni. Harras tunnelma. Hiljaista kauhua. Huolellista odotusta. Mollivoittoista ajan ja tilan uudelleenluomista. Tämä toimisi taustamusiikkina jos joutuisi katsomaan elämänliekin sammumista, ruumiin kuihtumista hidastettuna.

Bohrenilla ei ole kiire. Tämän levyn vaatimus on se että ei ole kuulijallakaan. Aleruuhkat ja stressaantunut väkijoukko tuntuvat tämän rinnalla maksimoidulta helvetiltä. Dolores on synkkä ja samalla kaunis, kiireetön ja äärimmäisen rauhoittava. Kauppakeskusten ämyreistä tulevien raivostuttavien rallatusten keskellä tämä ääripää ei tee ihmismielelle muuta kuin hyvää. Siispä kuulokkeet päähän, lattialle makaamaan ja Bohren soimaan.