Julkaistu: 03.12.2008
Arvostelija: Ilkka Valpasvuo
Grund
Taidan sittenkin olla musiikkitietämykseltäni sivistymätön. Tai sitten minua yritetään vedättää. Todennäköisintä kuitenkin on että se joka on käyttänyt tuoreen kotimaisen Pin Ion-yhtyeen debyytistä vertausta ”retro-HIM” käsittää retrolla jotain muuta kuin miten se itselleni avautuu. Samoin toinen saatteesta löytyvä laatusana ”hippirock” jättää mielen täyteen kysymysmerkkejä. Siis oikeasti, mikä tässä munattomalta HIMiltä kuulostavassa stadion-kaarisen rockin tulokkaassa on hippiä? Ja mikä retroa? Ei pysty ymmärtämään.
Okei, soundipolitiikka on ehkä kosketinmaailman osalta vanhakantaisempi kuin esimerkiksi Himpulat. Ja okei, voihan siellä olla vanhoja soittimia ja vahvistimia. Mutta mutta… miksi lopputulos kuulostaa vain rivakkakaariselta stadionjylhistellyltä pehmorockilta, johon on saatu jostain Ville Valon voihkivan laulutyylin ja tumman melodisuuden sekä Uniklubin ”rajuuden” puolivälistä maalailevaa lauluotetta? Jos siinä on jotain menneestä otettua tai hippi-liikkeelle kumartavaa, niin antaapa moisten pölyttyä arkistoissa. Ei wahwah vielä tarkoita että rock olisi retroa.
Jos pikkuhiljaa pääsee moisten mainospuheiden yli, niin Pin Ionin suurimmaksi ongelmaksi paljastuu se perinteisin. Huolimatta mahtipontisen jykevästä kaaresta ja rikkaasta soundipaletista biisikavalkadi ei missään kohtaa saa nostamaan kulmia hyväksyvästi tai vielä parempaa, nosta niskakarvoja pystyyn. Burning Bridges on suoraa pehmo-HIMiä kohtuullisen tarttuvalla kerrolla, Rainy Days töksähtää jo lauluissakin kulmikkuudellaan ja auraa koskettimien ja kitarariffien luomassa käytävässä melkoisen yksi-ilmeisesti. Hevi-slovariksi taittuva Ordinary Special alkaa mukavan iisillä tatsilla, ja onnistuu kimaltelevalla kertokaarellaan nousemaan levyn selkeisiin kohokohtiin. Love Is Deadin riisuttu rauhallisuus on toimivaa vastapainoa alun tylympään otteeseen, mutta kaari kulkee ikävä kyllä hiukan liikaa sillä samalla turhan moneen kertaan kuullulla uralla. Ja moisissa hiljaisemmissa hetkissä H-P Poikonen ei liiku kovinkaan sulavasti englannin kielen parissa. Perisynti suomalaisessa popissa toki, mutta silti – jos halutaan englantia vääntää niin miksi jokaisen sanan jokaisen iskun pitää kuulua? Töks. Töks. Töks…
Jylhää kaarta eikä edes pehmometallia vaan oikeastaan pehmo-riffirockia tummalla melodiaponnella. Villevaloilua - voihkintaa. Töksähtelyä. Yksitoikkoisia siveltimenvetoja. Mukarankkaa musiikkia. Ja ihan helvetin vakavaa. Ei edes sympatiapisteitä. Soitto on toki sulavaa, mutta kaavasta ei löydy juuri lainkaan koukkuja ainakaan minun korviini. Ja todennäköisesti tästäkin joku hullu porukka ottaa uuden ”suomalaisen vientituotteen” muka ylpeiltäväksi maailmalle. Minentajua…
Mahtipontisella melodiakaarella ja jykevällä riffijuntalla tummasti kaartava kotimainen yhtye.
Kotisivut: pinion.fi
(Päivitetty 3.12.2008)
Kommenttien keskiarvo:
Kannattaisi Valpasvuonkin ehkä tsekata bändi myös livenä. Toimii. Ainakin parin neuvoa antavan jälkeen.
Kys. orkesterin fani vuodesta 2004 tjsp