Lauantain Toivotut: Aamuksi kotiin

UHO Productions

Myönnän, kirjoitin tämän arvostelun mielessäni jo ennen kuin olin kuullut sekuntiakaan levyä. Tai en kirjoittanut, mutta annoin mielessäni paketille jo arvion. Levyssä, tekijöissä ja kaikessa siinä mitä he kulttuurisesti edustavat, on jotain niin vastenmielistä, että en osaa sitä sanoin kuvata. Bilebändit ovat todennäköisesti kammottavin konsepti koskaan musiikin historiassa. Tai sanotaan mieluummin esiintymisten historiassa, koska ei tällä oikein ole mitään tekemistä sen asian kanssa, jota niin paljon rakastan.

Myönnän auliisti, että kuunneltuani levyä se oli – uskomatonta kyllä – heikompi esitys kuin osasin kuvitella. Levyn idea on, yhtyettä lainatakseni, palkita uskollinen keikkayleisö. Kaunis ja kannatettava ajatus. Vaan kun Aamuksi kotiin on pyörinyt loppuun, sitä istuu sohvalla toivoen, että yhtye esiintymistilanteessa saa valituista biiseistä irti muutakin kuin uneliaan kavalkadin mambamaisuuksia.

Levyllä olevat biisit ovat pääosin hyviä tai kelvollisia. Lauantain Toivotut onnistuu kuitenkin suurimmasta osasta puristamaan mehut siihen malliin, ettei kuulijalle jää oikein mitään käteen. Sen tarkempi biisien läpikäynti on turhaa, lattea tai tylsä kuvaa suurinta osaa versioista, vaikka yhtye muutamissa kohdissa hieman sovituksia totutusta muokkaakin. En yleensä ole mikään bileihminen, ja tämän näytöksen jälkeen olen vakuuttunut siitä että kotona pysyminen sekä parempi että hurjempi vaihtoehto.

Lauantain toivotut (ja kaltaisensa) on musiikille kuin soittolistaradiot monipuolisuudelle tai huoltamoruoka kulinaristeille; kaiken kauniin ja rakastettavan kääntöpuoli, jolla eittämättä on yleisönsä, mutta joka ei onnistu herättämään tässä kuulijassa edes vihaa, vaan lähinnä ihmisiin kyllästyneen tympeyttä. Ehkä ne katoavat, jos emme puhu niistä.