Travis: Ode To J. Smith

Cooperative

Toisin kuin useat muut yhtyeet, skotlantilainen Travis saa allekirjoittaneelta helpostikin synninpäästön – julkaisi se lähes millaisia levyjä tahansa. Tässä suhteessa poikkean radikaalisti valta-osasta maamme musiikkikriitikoista, joiden yleisenä huvina on jo jonkin aikaa nokittaa toinen toistaan Travisia haukkuessaan. Tähän ralliin ei minua saa, sillä taivaspaikkansa bändi lunasti silmissäni jo ajat sitten. Menneet uroteot ovat tietenkin juttu sinänsä, sillä tunnetun puolitotuuden mukaan artisti on juuri niin hyvä kuin viimeisin levynsä. Ja tässä yhtälössä Travisilla ei kuitenkaan ole hävettävää: Ode To J. Smith on varsin mainio pikku levy, joka ei itsestään turhaa meteliä pidä, mutta jonka pariin palaa mielellään yhä uudestaan.

Ode To J. Smith on Travisin onnistunut askel kohti rosoisempaa ilmaisua. Livesoiton mehukkuus paistaa useista kappaleista läpi, aivan kuten bändi on varmasti itsekin toivonut. Viimeiseen asti hiottuja akustisvoittoisia tunnelmapaloja ei levy puolestaan juurikaan tarjoa. Kovin radikaalille tasolle Travisin särmikkyyden tavoittelu ei luonnollisestikaan nouse, sillä yhtyeen keskiössä on aina ollut (ja tulee varmasti olemaankin) Fran Healyn hienot popmelodiat. Se, että Travis on saanut lisää ruista ranteeseensa on ainoastaan positiivinen juttu, sillä liian usein yhtye on saanut syyttä suotta kärsiä ”nössömäisestä” ja hieman värittömästä karismastaan.

Niille, jotka kaipaavat selviä todisteita Travisin uudesta linjasta, suosittelen kuuntelemaan levyn nimikappaleen J. Smith ja varsinkin sen huiman loppukliimaksin. Oivallinen kuoron käyttö ja liki goottilaiseksi yltyvä tunnelma yhdistyvät saumattomasti perinteisen maukkaasen Rollari-rokkaukseen. Säväreitä tarjoilee myös haikea Broken Mirrors ja pitkää kuunteluikää voi ennustaa helposti mm. Quite Freelle ja eniten vanhalta Travisilta kuullostavalle Last Wordsille.

Ode To J. Smith on hienoa työtä bändiltä, jonka jo liian monet ovat tuominneet menneen talven lumeksi.