Antero Toiviainen: Liljanto

Rabbit Ilsn

Vau, Antero Toiviainen on ilmeisesti saanut lainata Steve Albinin Big Blackin levyillä käyttämää rumpukonetta, sen verran komeasti vasten kasvoja lyövät Liljanto-levyn aloittavan biisin rytmit. No, näin ei varmaankaan ole (yllätys, yllätys) mutta jotakin samankaltaista Vauva -yhtyeen vokalistin soololevyn tunnelmassa on.

Etäännytetty, kuin vanhasta mankasta venyneeltä kasetilta kuuluva musiikki on akustisuudestaan huolimatta täynnä virtaa. Toiviaisen riisuttu folk on haikeaa ja tunteikasta mutta ei pateettista vaikka sen vaara alituisesti yllä lymyää. Todellista lo-fi -henkeä toteuttava albumi on alle puolen tunnin kestossaan juuri sopivan mittainen, koska pidemmän päälle kuulokuva kävisi varmasti tökkimään.

Liljannon yhdeksän biisiä muodostavat komean kokonaisuuden, josta yksittäisten biisien poimiminen on turhaa. 29 minuuttia asiaa, jossa tunnelmat ovat vahvempia kuin biisit ja joka tästä syystä ei nouse aivan julkaisujen kirkkaimpaan kärkeen. Olin väärässä ja Steppailen Herttoniemen skutsaa voisivat olla Joose Keskitaloa ilman hänen julistuksellista rehellisyyttään ja ja jotain samankaltaista on näiden kahden herran musiikissa muutenkin, vaikka Toiviainen korvaa Keskitalon riipivät tunnelmat lämminhenkisemmällä kauneudella.

Liljanto on miellyttävä ja perinnetietoinen folklevy kiinnostavilla soundeilla, jotka hehkuvat pelkistettyä ajattomuutta ja tulevat todella liki, etäännytyksestään huolimatta.