Traumat: Toinen näytös

Suomenkielistä tylyä mollipunkkia soittava hyvinkääläinen Traumat on pistellyt kymmenen raidan omakustannelevyn ulos. Lätty on yhtyeelle sarjassaan toinen ja samoissa pellemiljoonamaisissa maisemissa liikutaan edelleen. Viisikko osaa sulavasti naittaa viipyilevämmän, tummalla taustakaarella varustetun synamaalailun ja kitaranäppäilyn tiukasti pauhaavaan talttaan. Mitään ennenkuulematonta yhtye ei kaavaansa ole keksinyt, mahtipontista punk-sukuista tummaa talttaa on tässä maassa kuultu paljon ennenkin ja tullaan jatkossakin kuulemaan. Avainkysymykseksi nousee Toisen näytöksenkin kohdalla biisien lento – viekö touhu mukanaan vai ei?

Myrskyn jälkeen on ihan ok kappale, jonka kerrossa on kohtuullisesti imua. Yhtyeen tylyydestä tulee monessa kohtaa mieleen Mana Mana, vaikka yhtä usvaisesti ei liikutakaan. Pahimmillaan mahtiponsi ja jäykkyys nostaa mielikuvia punkeimpaan Yöhön, ilman porilaisyhtyeen huippuhetkien eittämätöntä hitikkyyttä. Ajan kuvan tiukemmin pokoileva punk-tykitys on levyn parasta osastoa jo pelkästään menevyytensä ja energiansa ansiosta. Hymyilen slovari-osasto maistuu eniten vaivaannuttavalta. Toki siinä sen verran melodisuutta piisaa että sytkäriä voisi heiluttaa, mutta kun ei niin ei. Iloisemman ilmeen kahkous uppoaa vaan paljon paremmin. Myös Nukkekodin synkän lopullinen tarina yhdistettynä hiukan kepeämpään soitto-otteeseen toimii. Matkaa niin Mana Manaan kuin Pellen hittikynään on silti vielä.