Lodger: Honeymoon Is Over

Urbanited Music

Lodger, jota ei muuten tule sekoittaa Leedsin The Lodgeriin, on taas täällä. Mainion esikoisen ja ponnettoman kakkoslevyn jälkeen ilmestyy Honeymoon Is Over. Nimi on oivallinen: jos yhtye toistaa edellisen levynsä musiikillisen annin, taitaa olla aika jakaa lusikat.

Honeymoon alkaa komeasti. Tai ehkä komea ei ole oikea sana kuvamaan alle minuutin punkrallia. Hassumpi ei ole sitä seuraava Chemicalskaan, rennosti rullaava ja kivoilla koukuilla varustettu poppipala, jonka teksti toimii. Nostalgia kuulostaa siltä, ettei sitä ole tehnyt suomalainen yhtye ja jostain syystä Lodger on juuri tässä todella hyvä (poislukien paikoin hölmöä lausuntaa): se kuulostaa ammentavan jostain eri perinnöstä kuin muut vastaavat kotimaiset yhtyeet. Tämä näkyy mm. siinä, että heidän synkkyytensä on eri synkkyyttä kuin suomalaiskansallista: Lodgerin valottomuuteen yhdistyy ilmavuus, se että pimeämpää puolta voi tarkastella muutenkin kuin sen lätsähtäessä suoraan naamatauluun. Mutta, kuten Nostalgiassa lauletaan, sometimes old times are better than new times. Kertosäkeestä muodostuu jonkinlainen teema albumille sen toistuessa levyn lopussa. Mikäs siinä, kuvailevahan se on.

Yhtye olisi luultavasti saavuttanut (ja ansainnutkin) suuremman kulttisuosion, jos se albumien sijasta olisi keskittynyt sinkkujen tai ep-levyjen julkaisuun. Albumit eivät ole huonoja mutta pienempinä annoksina biisit saavat enemmän ilmaa ympärilleen ja toimivat paremmin. Vaikka Honeymoon ei ole pitkä, on sen kuunteleminen alusta loppuun jokseenkin raskasta. Se ei johdu synkähköistä sanoituksista vaan yksinkertaisesti siitä, että puolenvälin jälkeen havahtuu siihen, että levyltä puuttuu melkein täysin esikoista mukavasti kuljettanut rentous. Sointia leimaava kireys ei vakuuta, se tuntuu väkinäiseltä.

Musiikillisesti yhtye jatkaa jalat vahvasti hennosti rockaavan poppinsa suossa. Koukkuja, melodioita ja muutama mielenkiintoinen sovitus. Huonoa biisiä levyltä ei periaatteessa löydy. Kärkeen nousisi Prefontaine, hieno - joskin hieman pastissinomainen - kivoilla koukuilla varustettu postpunksynkistely, ellei sitäkin vaivaisi sama hengettömyys, joka leimaa melkein koko levyä. Kaikki tuntuu liian tehdyltä. Siksi mielekkäimmäksi nousee levyn aloittava Requiem, jonka avaus ykkösellä sisään, olisi ehkä kannattanut ottaa albumin teemaksi.