Brett Anderson: Wilderness

Edel


Brett Anderson kuuluu epäilemättä hienoimpiin laulajiin, joita 90-luvun brittirock on nostanut esiin. Ilmaisuvoimaisesta äänestään ja androgyynistä olemuksestaan tunnetulla tähdellä on sormensa pelissä niin monen klassikkobiisin kirjoittamisessa, että hänen julkaisujaan seuraa väkisinkin pienellä mielenkiinnolla. Ikävä kyllä emoyhtyeensä Sueden hajoamisen jälkeen miehen popkompassi on vaikuttanut olevan hieman hukassa. Vaikka hyvääkin jälkeä on syntynyt, niin Sueden ensimmäisten levyjen dramaattista kiihkoa kaipaavat fanit ovat jo kauan sitten saaneet heittää hyvästit toiveilleen.

Toisella soololevyllään Anderson tunnelmoi varsin maanläheisesti, sillä koko levyn instrumentaatio rakentuu vähäeleisen pianon ja intiimisti soivien jousien varaan. Lopputulos kuulostaa kauniilta, ja esimerkiksi avausraita A Different Place onnistuu pysäyttämään. Kuitenkin Brettin sävellystyylin ongelmat nousevat ikävästi esiin tällaisen riisutun ilmaisun parissa. Wildernessillä hän tekee koko ajan samaa biisiä uudestaan ja uudestaan, eikä uskaltaudu poikkeamaan löytämältään polulta hetkeksikään sivuun. Kun rakenteet, tempot ja sointukierrot seurailevat toinen toisensa jälkeen samoja kaavoja, jää kokonaisuus lopulta heikommaksi kuin osiensa summa.

Jotkin kappaleet suorastaan huutavat taustalleen enemmän intohimoa ja likaa, mutta Brett toimittaa ne kuulijalle kylmästi ja siistisi. Välillä vaikuttaa siltä kuin hänellä ei olisi lainkaan tunnesidettä biiseihinsä, mikä on varsin fataali ominaisuus romanttisten iltaserenadien esittäjälle. Viimeistään Wildernessillä Brett Anderson ylittää dramaattisuuden ja sentimentaalisuuden välisen rajan. Tämä on todella sääli, sillä mieheltä varmasti löytyisi vielä panoksia oikeasti koskettavan popmusiikin tekemiseen.