Artisokka: Sea Bed

Azulejo

Popin ja folkin välimaastoissa heleän kuulaasti ja kiireettä asteleva Artisokka on pysytellyt aika hissuksiin vuoden 2002 A Hiding Place In The Arbor-levynsä jälkeen. Parin vuoden takainen keikkailu antoi jo viitteitä että tämä kotimaisen folkpopin suuri salaisuus olisi palaamassa ”kentille”. Ja tässä se nyt on, vähintään yhtä kauniin viipyilevä ja heleän haikea seuraaja, nimeltään osuvasti Sea Bed. Tyveneen ja ja rauhallisliikkeiseen vuoteeseen tässä ollaan todellakin laskeutumassa.

Hiding Place kolahti aikoinaan melkoisen lujasti. Ehkä turhankin kovaa. Mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä että olisin perumassa ylistyssanojani. Näin kuuden vuoden aktiivisen lisämusiikinkuuntelun jälkeen levylle on löytynyt rutosti haastajia ja ohikin on menty. Siitä, kuinka tasavahvoja Artisokan levyt ovat keskenään ja millaisia uusia tuulia on mahdollisesti tullut keitokseen mukaan, niistä asioista tässä arviossa pitänee puhua ja jättää oman arvosteluasteikon pohtiminen tähän.

Enemmän folkpopin suuntaan ollaan menty, todetaan saatteessa. Näinhän se on, joskin rikassoundisen folkpopin ja rikassoundisen popin rajaviiva on melkoisen häilyvä. Niin kuin lähes minkä tahansa musiikillisen karsinan. Mutta ehkä Twisted Mirrorin kaltainen kantripoljento on vienyt touhua folkimpaan? Ja onhan välineissä paljon mm. viulua… Teemoina olevat yksinäisyys ja tyhjyys – kaikesta haikeudesta huolimatta toiveikkaalla pohjavireellä ladattuna – on hienosti saatu taltioitua tunteisiin. Yksinäisen pianon avulla vaivutaan hiljaisuuteen. Lähes uneliaasti maalailevat laulut hymyilevät. Heleiden ja kaikuisten instrumenttien laaja-alainen hyödyntäminen jousista puhaltimien kautta perkussioihin ja moninaisiin koskettimiin rikastuttaa sävypalettia, kattaen kaikki vedenalaiset vihreän ja sinisen vivahteet.

Silti Sea Bed EI ole mikään ylenmäärin surullinen tai viimeiseen lepoon pitkin hampain laskeutuva albumi. Ilme on enemmän iloinen, jopa tyytyväisen hilpeä. Raipakka (kyllä, luitte oikein) They Go Away yhdistelee esimerkiksi erittäin toimivasti ”apaattisempia” viipyilyelementtejä reippaaseen jatsipoljentoon. Yleisesti ottaen ote on hinovarainen ja kaikki liikkeet tuntuvat tarkkaan harkituilta. ”Hinkkaaminen” ei silti onneksi ole syönyt biiseistä kaikkea kipinää ja tarttumapintaa antavaa rosoisuutta. Rauhoittumiseen ja hiljentymiseen erinomaista musiikkia!