Go Beat

Ai että rakastan tämän naisen ääntä! Portishead -solisti Gibbons viekoitteli sieluni jo klassisella, vuonna 1994 julkaistulla Dummy -levyllä. Portisheadin vietellessä hiljaiseloa on Beth ehtinyt sooloillakin, mistä nyt saa nauttia mainiolla Out Of Season –levyllä. Huhuja tosin liikkuu, että trip hopin mestarit olisivat jälleen aktivoitumassa. Sitä odotellessa kelpaa kuunnella Gibbonsin singer-songwriter –viritteistä sooloa.

Beth Gibbons ja Rustin Man... tuo ruostuva mies tottelee myös nimeä Paul Webb, tuottaja ja multi-instrumentalisti, muun muassa Talk Talkin basson varressa vaikuttanut, jonka kanssa Beth on luonut suurimman osan levyn uneliaan tyynestä musiikkimaisemasta. Yhteistä työtä kaksikko on tehnyt jo vuonna 1995 Webbin ’O’Rang -produktion tiimoilla. Portisheadin panostakin toki taustajoukoissa löytyy, Adrian Utleyn nimeen törmäsin apulaistuottajan pallilla. Keskeisin osa on kuitenkin Bethin värisevällä äänellä. Se riittää.

Levy alkaa suhisten upealla Mysteries -tunnelmoinnilla akustisen kitaran näppäilyn tahtiin. Bethin äänelle annetaan valtavasti tilaa ja tunnelma on haikea kuin hautajaisissa. Keskeisenä sanomana onkin elämän huippuhetkien muistelu ajast’aikaan siirtymisen jälkeen. Haikeilu jatkuu koskettavasti leijuvalla Tom The Modelilla, jonka kertosäe suorastaan räjähtää orkesterisovituksineen. Upeaa! Pianolla ryömivä unelias Show, jousilla kujeileva Romance, syksyn lehtien putoilemista seuraileva Sand River sekä uneliaan rauhallinen Spider Monkey loppua kohti kiihtyvine elokuvallisine maalailuineen varmistavat jo levyn alusta noussutta mielikuvaa kerrassaan erinomaisesta ja niskakarvoja nostattavasta kokonaisuudesta.

Time rolls, as days go by, and now I figured, that I ain’t gonna last... laulaa Beth kitarannäppäilyn ohessa Resolvella. I’ll be lost when you’re gone. Haikeaa, tyyntä, kaunista. Draken pyöriessä tunnen olevani jo niin syvällä pääni sisällä, että pinta katoaa näkyvistä. Funny Time Of Year koittaa syksyn koleuden vaihtuessa pikkuhiljaa talven kylmyyteen. Efektisellä Rustin Manillä Bethin laulu tiputetaan ensi kertaa erilaisten hälyjen alle, ikään kuin kuulijaa heräteltäisiin syvästä hypnoositilasta, johon Bethin hajoamista vastaan taisteleva ääni on vienyt, yhä syvemmälle vajoten. Aika hiljaiseksi vetää. Äärettömän kaunis levy, jonka tahdeissa kelpaa vain tuijotella kattoon ja hautoa elämän syviä totuuksia.