Myne: Myne

Heippa

Miksi minusta tuntuu, että juuri näitä levyjä olen kuunnellut viimeisen kahden kuukauden aikana ainakin tusinan verran? Vai ovatko korvani vain sanomassa itseään irti tämän genren suhteen? Tarjotkaa jotakin uutta! Olkaa niin ystävällisiä! Ei enää placebomusemewiä tehosekoittimesta suoraan lasiin kaadettuna.

Turkulainen Myne on tämän loputtomalta tuntuvan indie-emorokkailumassan sympaattisimmasta päästä. Lisäksi yhtye on taitava, eikä rasita kuulijaansa ärsyttävällä vokalistilla – paitsi ehkä levyn loppupuolella, kun hänen toivoisi voivan laulaa muutakin kuin pelkkiä pitkiä vokaaleja. Ensimmäisen biisin Control aikana polveilevat kitarakuviot saavat toivomaan, että samanlainen kyky antaa kappaleiden hengittää edes vähän säilyisi levyn loppuun asti. Toinen raita The Last Love Song onkin ihastuttava ja koko huoneen äärilleen täyttävä hallittu kokonaisuus, mutta tämän jälkeen alkaa hidas uppoaminen. Kappaleet muuttuvat sinnikkäänkin kuuntelun jälkeen liian toistensa kaltaisiksi.

Yleinen ongelma tuntuu olevan se, että biisit tuupataan aivan liian täyteen. Ne ovat kuunneltaessa niin tukehduttavia, ettei musiikista pysty nauttimaan, vaikka kuinka yrittäisi ja haluaisi. Jotain on aina liikaa ja hengitettävää ilmaa liian vähän. Aivan kuin olisi joutunut vedellä täytettyyn umpinaiseen sammioon, jonka yläosassa on vain noin 15 cm ilmatilaa. Koko ajan on sellainen olo, että joko voimat loppuvat niin, ettei pysty enää pitämään itseään pinnalla tai sitten ilma loppuu ennen sitä.

Toivoa ja tulevaisuutta Mynellä kuitenkin aivan varmasti on, eikä sympatiapisteitä pikkuruiselle levy-yhtiölle voi olla antamatta. Levy on kaunista, mutta osittain vain valitettavan uuvuttavaa kuunneltavaa. Uskon kuitenkin, että kunhan aikaa vähän kuluu, kasvaa tästä suloisesta yhtyeestä varmasti jotakin, jonka seurassa on hyvä sekä hymyillä että hengittää.