Piski: Gangsterin heila

Wood Productions

Piskin kolmas levy on tosiasia. Tosiasia on myös se, paketin kuori on sisustaa mielenkiintoisempi. Pauli Kallion ja Ville Pirisen taiteilemat kannet ovat todella hienot ja tuntuvat ilmentävän samankaltaista rehellisyyttä kuin yhtye musiikillaan. Tästäkään levystä ei osaa sanoa, mihin tai kenelle se on suunnattu. En osaa päättää olisiko tälle levylle omin ympäristö jokin keskisuomalainen paikallisradioasema, joka öisin lähettää valtavirtaista mutta outoa tarjontaansa vai jokin kanava, joka julistaisi vaihtoehtoisuuden sanomaa soittamalla jotain melkein valtavirraksi luokiteltavaa.

Piski soi orgaanisesti. On akustisuutta, viulua, kevyesti sähköistettyä kitaraa ja torvia. Piano soi ja mandoliinia käytetään. Kaikesta ilmenee jonkilainen rehellinen henkevyys, asioiden mutkattomuus. Ja kyllähän tämä tutusti kaikuu, oikeastaan liiankin monesta kohtaa, vaan tarkalleen miltä onkin vaikeampi kysymys. Mutta ei sillä ole merkitystä. Vaivattomasti etenevistä kappaleista leviää sellainen tuntu, kuin olisi tullut maalla saunasta ja avaisi pirtin radion. Sieltä tulisi juuri tällaista musiikkia. Jotain joka on niin kotonaan siinä tietyssä hetkessä ja tilassa mutta ettei siinä oikein ole mitään muuta.

Gangsterin heilan biiseissä on kuitenkin myös jotain vastustamatonta. Ne jäävät mieleen vaikka siihen ei periaatteessa pitäisi olla erityisempiä syitä. Biisit eivät sävellyksellisesti ole mitenkään nerokkaita eivätkä etenkään sovitukset tee niistä itseään kummempia. Kari Suihkosen laulu on paikoitellen komeasti läsnä, kuten koko yhtyeen todella hyvin yhteen pelaava soitto. Sanoitukset ovat mielenkiintoisinta antia, joskin välillä tulee hieman vaivaannuttava olo. Kun Suihkonen paikoitellen kuulostaa Heikki Salolta, ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse.

Piski tasapainottelee jossain täysin mielikuvituksettoman valtavirran ja mielenkiintoisemman vaihtoehtoisuuden välillä. Hetkittäin ollaan liikaa väärällä puolella ja toisaalta silloin kun ollaan oikealla puolella, kuulostaa yhtye Aknestikin pikkuveljeltä tai Miljoonasadetta esittävältä yhtyeeltä. Tässä ei ole mitään ihmeempää, tällaista tämä on. Ei huippuja, ei laskuja. Voisin kuvitella, että rauhoittavilla lääkkeillä täyteen pumpatun ihmisen todellisuus voisi olla tällaista. Maailma tapahtuu sujuvasti vaihtuvilla kuvilla silmien edessä eikä missään välissä oikein huomaa, että kuva vaihtuu. Kaikesta jää kuitenkin jälki. Ei voi olla varma onko se tärkeää, mutta ainakin se on olemassa.