The Verve: Forth

Parlophone

Siin� miss� useimmat 90-luvun hullujen brittipop-vuosien b�ndeist� hiipuivat pikkuhiljaa taustalle, The Verve l�hti laulukuoroon rymin�ll� - ja ennen kaikkea suosionsa huipulla. Hurjia m��ri� myynyt, mutta my�s taiteellisesti kunnianhimoinen Urban Hymns (1997) j�i yhtyeen viimeiseksi taidonn�ytteeksi, ennen tulehtuneiden henkil�kemioiden lopullista katkeamista.

The Verven tien katkeaminen sein��n sys�si soolouralle siirtyneelle Richard Ashcroftille suuret paineet. Siin� miss� muut Verven j�senet saivat rauhassa puuhailla omien projektien kimpussa, poltti median valokeila suoraan Ashcroftin suuntaan, varsinkin Alone With Everybody-debyytin aikaan. Miehen sooloura antoi meille suurenmoisen Song For Loversin ja muutamia pienempi� ilonpilkahduksia, mutta p��llimm�iseksi se j�tti pettymyksen tunteen. Syit� t�h�n tasonlaskuun ei juurikaan ole mediassa puitu, joten spekulointeja mielenterveysongelmista ja perheen perustamisen asettamista paineista voidaan jatkaa loputtomiin.

Ashcroft sai kuitenkin lopulta haudattua sotakirveen McCaben ja kumppaneiden kanssa, jonka seurauksena uusi The Verve sai alkunsa. Siit�, onko Forth-levyll� mit��n uutta annettavaa Verven saagalle tehk��t jokainen luonnollisesti omat johtop��t�ksens�, mutta itse n�en ettei b�ndin paluu aivan sielt� turhimmasta p��st� ole. Ensimm�isen maistiaiset Love Is Noisen my�t� eiv�t kovin rohkaisevilta tuntuneet, mutta mit� pidemp��n kyseist� kappaletta on py�ritellyt, sit� paremmalta se alkaa kuullostaa. Aivan kuten Song For Loversin tapauksessa, joka heti ilmestyess��n tuntui hieman liian p�mp��silt�, mutta joka vuosien k�yt�ss� marinoitui omaan herkulliseen nykykuntoonsa. Love Is Noise on muutenkin kaikin puolin erikoinen kappale � luuppina toistuvat �a-aa�-huudot toimivat biisin rytmillisen� elementtina, j�tt�en rummut ja basson normaalia enemm�n taka-alalle. Pieni, mutta tehokas vippaskonsti, jota esimerkiksi hiphopin saralla on k�ytetty jo vuosikymmeni�, rockin puolella selv�sti harvemmin.

My�s melodioidensa puolesta levy toimii hyvin, osoittaen v��r�ksi liki yleiseksi totuudeksi muodostuneen harhaluulon siit�, ett� Ashcroft olisi jo ajat sitten hukannut laulunkirjoittamisen jalon taidon. Pikemminkin kyse on ollut sapattivapaalla olleista kyvyist�, jotka Verven luomissa kehyksiss� vain p��sev�t paremmin esille.

Forth ei ole mestariteos eik� mahalasku. Se on varsin onnistunut paluu yhtyeelt�, jonka tulevaisuuden puolesta kovinkaan moni ei olisi viel� pari vuotta sitten ollut valmis sijoittamaan latiakaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin n�ytt� siit� miten merkityksellist� kyvykk��lle lauluntekij�lle on saada taustalleen sopivat puitteet. Harmaat studiomuusikot, jotka Ashcroftin sooloille koettivat lukea Mad Dickin mielenjuoksuja, eiv�t misss��n nimess� olleet parhaita tulkkeja miehen musiikille. Sen sijaan kavereille, jotka ankeassa pohjois-englantilaisessa Wiganissa vuonna 1989 perustivat yhtyeen nimelt� Verve, ei t�t� taitoa tarvitsee sen enemp�� opastaa. Se taito on iskostunut satojen ja taas satojen harjoitustuntien my�t� n�kym�tt�mksi yhteydeksi aina selk�ytimeen asti. Sit� taitoa ei opita kouluissa, eik� se katoa edes kymmenen vuoden tauon aikana.