The Verve: Forth

Parlophone

Siinä missä useimmat 90-luvun hullujen brittipop-vuosien bändeistä hiipuivat pikkuhiljaa taustalle, The Verve lähti laulukuoroon ryminällä - ja ennen kaikkea suosionsa huipulla. Hurjia määriä myynyt, mutta myös taiteellisesti kunnianhimoinen Urban Hymns (1997) jäi yhtyeen viimeiseksi taidonnäytteeksi, ennen tulehtuneiden henkilökemioiden lopullista katkeamista.

The Verven tien katkeaminen seinään sysäsi soolouralle siirtyneelle Richard Ashcroftille suuret paineet. Siinä missä muut Verven jäsenet saivat rauhassa puuhailla omien projektien kimpussa, poltti median valokeila suoraan Ashcroftin suuntaan, varsinkin Alone With Everybody-debyytin aikaan. Miehen sooloura antoi meille suurenmoisen Song For Loversin ja muutamia pienempiä ilonpilkahduksia, mutta päällimmäiseksi se jätti pettymyksen tunteen. Syitä tähän tasonlaskuun ei juurikaan ole mediassa puitu, joten spekulointeja mielenterveysongelmista ja perheen perustamisen asettamista paineista voidaan jatkaa loputtomiin.

Ashcroft sai kuitenkin lopulta haudattua sotakirveen McCaben ja kumppaneiden kanssa, jonka seurauksena uusi The Verve sai alkunsa. Siitä, onko Forth-levyllä mitään uutta annettavaa Verven saagalle tehkööt jokainen luonnollisesti omat johtopäätöksensä, mutta itse näen ettei bändin paluu aivan sieltä turhimmasta päästä ole. Ensimmäisen maistiaiset Love Is Noisen myötä eivät kovin rohkaisevilta tuntuneet, mutta mitä pidempään kyseistä kappaletta on pyöritellyt, sitä paremmalta se alkaa kuullostaa. Aivan kuten Song For Loversin tapauksessa, joka heti ilmestyessään tuntui hieman liian pömpöösiltä, mutta joka vuosien käytössä marinoitui omaan herkulliseen nykykuntoonsa. Love Is Noise on muutenkin kaikin puolin erikoinen kappale – luuppina toistuvat ”a-aa”-huudot toimivat biisin rytmillisenä elementtina, jättäen rummut ja basson normaalia enemmän taka-alalle. Pieni, mutta tehokas vippaskonsti, jota esimerkiksi hiphopin saralla on käytetty jo vuosikymmeniä, rockin puolella selvästi harvemmin.

Myös melodioidensa puolesta levy toimii hyvin, osoittaen vääräksi liki yleiseksi totuudeksi muodostuneen harhaluulon siitä, että Ashcroft olisi jo ajat sitten hukannut laulunkirjoittamisen jalon taidon. Pikemminkin kyse on ollut sapattivapaalla olleista kyvyistä, jotka Verven luomissa kehyksissä vain pääsevät paremmin esille.

Forth ei ole mestariteos eikä mahalasku. Se on varsin onnistunut paluu yhtyeeltä, jonka tulevaisuuden puolesta kovinkaan moni ei olisi vielä pari vuotta sitten ollut valmis sijoittamaan latiakaan. Ennen kaikkea se on kuitenkin näyttö siitä miten merkityksellistä kyvykkäälle lauluntekijälle on saada taustalleen sopivat puitteet. Harmaat studiomuusikot, jotka Ashcroftin sooloille koettivat lukea Mad Dickin mielenjuoksuja, eivät misssään nimessä olleet parhaita tulkkeja miehen musiikille. Sen sijaan kavereille, jotka ankeassa pohjois-englantilaisessa Wiganissa vuonna 1989 perustivat yhtyeen nimeltä Verve, ei tätä taitoa tarvitsee sen enempää opastaa. Se taito on iskostunut satojen ja taas satojen harjoitustuntien myötä näkymättömksi yhteydeksi aina selkäytimeen asti. Sitä taitoa ei opita kouluissa, eikä se katoa edes kymmenen vuoden tauon aikana.