Slipknot: All Hope Is Gone (cd+dvd)

Roadrunner Records

2000-luvun naamaribändien ykkönen on kolmen vuoden kuivan kauden jälkeen uuden albumin äärellä, ja vain ja ainoastaan Slipknotilta uutukainenkin kuulostaa. Bändin ilmaisu on toki entisestään laajentunut (lähinnä sinne popahtavaa melodisuutta moikkailevaan suuntaan), mutta kaikessa monipuolisuudessaan iowalaisyhdeksikön soundi on edelleen ainutlaatuinen päällekäyvien rytmielementtien ja Corey Taylorin persoonallisen huudon ansiosta. Edellisten levyjen tapaan myös All Hope Is Gonella kitarat iskevät salamojen lailla ja Joey Jordisonin rumputyöskentely on tyylitajunsa puolesta edelleen maagista. Pääpointti on kuitenkin se, että hyviä, jopa erinomaisia biisejä tältä levyltä löytyy paljon.

Intron jälkeen puhtaan raivon voimalla soiva Gematria asettaa lähtötason korkealle, johon perässä soivat Sulfur, Psychosocial sekä erityisesti rauhallisempi Dead Memories pystyvät vielä helposti vastaamaan Coreyn komeiden ja mieleenpainuvien kertosäetulkintojen avulla. Vanhoille hiteille saadaan vastusta myös levyn loppupuolelta, kun Snuff - All Hope Is Gone -biisipari pyörähtää soimaan. Melankolinen, akustisesti soiva Snuff yllättää tyylinsä lisäksi onnistuneisuudellaan, sillä rohkenen nostaa tämän äärettömällä tunnelatauksella varustetun kappaleen jopa levyn parhaaksi vedoksi. Perään soiva nimibiisi taistelee niin ikään ansiokkaasti tehden sen täysin toisenlaisilla aseilla tutustuttaen kuulijat muun muassa blastbeatin ja raivokkaiden köörilaulujen maailmaan. Levyllä väläytellään myös norjalaistyylisiä sahausosuuksia, joten kaikessa yhteenpureutuvuudessaan Slipknotin monipuolisuus on suorastaan ihailtavaa, varsinkin kun keitokseen lisätään bändin omaperäisyysaste ja myös biisien taso, joka tällä julkaisulla tuntuu olevan astetta aiempia korkeammalla.

Heikkouksiksi lukisin siellä täällä majailevat mitäänsanomattomat säkeistöosuudet, sekä muutamien biisien ylimittaisuus, kun eri biisiosuuksia innostutaan paisuttelemaan tarpeettoman paljon. Lisäksi erikoispainokselta löytyvät lisäherkut eivät tarjoa juuri mitään ihmeellistä kolmen bonusbiisin edustaessa lähinnä perushyvää tasoa, kun taas DVD-osuudelta löytyy ehkä yksi häröimpiä ja samalla tylsimpiä making of -pätkiä ikinä. Mainio kokonaiskuva levystä kuitenkin jää, sillä nollabiisit loistavat poissaolollaan bändin soundin ja monipuolisuuden pysyessä tiukassa timmissä läpi levyn. Parasta Slipknotia, mitä minun korviini on kantautunut.