Vertigo

Mitä odotin Metallicalta vuonna 2008? En raivokkuutta, mieleenjääviä biisejä tai innovatiivista otetta metalliin. Mutta tuotanto ja soundit olisivat varmasti huippuluokkaa, sillä rahaa ja kokemusta heiltä löytyy. Ja kivastihan tämä alkaa, pahaenteinen introriffi hiipii kuin kultaisella 80-luvulla. Mutta sitten joku käynnistää painokoneen yläkerrassa, ja tukahtunut thuk-thuk-thuk-thuk hukuttaa kaiken alleen. Sama toistuu raitojen vaihtuessa, aina kun Lars Ulrich aloittaa.

Hiukan hyvääkin. Death Magnetic muistuttaa monella tapaa vuoden 1988 ...And Justice for Allia, valkovoittoisesta kotelosta lähtien. Äänimaailma on todella kuiva, kitara rutisee ja bassoa ei ole nimeksikään. Kappaleet ovat pitkiä ja polveilevia. Tämä on viisas valinta, sillä jos ei enää kykene keksimään iskeviä riffejä radiohitteihin, on parempi hyödyntää pitkän uran tuomaa näkemystä ja säveltää rakenteellisesti kunnianhimoisia teoksia, jotka eivät seiso tai kaadu yksittäisen koukun mukana.

Paha vain, että jokin on mennyt Death Magneticilla kammottavasti pieleen. Masteroija Ted Jensen on jo osoittanut syyttävällä sormella tuottaja Rick Rubinia, todeten, että levy oli susi jo hänelle tullessaan. Kaikki on vedetty tappiin asti pyrittäessä maksimoimaan levyn äänenvoimakkuus - mutta kun käännän sitä stereoistani pienemmälle, tähän upotetut tuhannet dollarit valuvat vessasta alas. Näin on käynyt myös dynamiikalle, jonka myötä musiikista ovat kadonneet enin osa tulkinnasta, rakenteesta ja kyvystä herättää tunteita. Jäljelle on jäänyt hahmotonta sahausta ja säröistä hakkausta. Parhaassa tapauksessa Death Magnetic on musiikinhistoriallinen merkkipaalu - sellainen, jota muistellaan 2000-luvun äänitysteknisten älyttömyyksien huipentumana.