Clifton Sextet: Uudet paremmat kaverit

Bonnier Amigo Music Finland

Kyllä vaan, kyllä helsinkiläinen Clifton Sextet on ihan pitkäsoittomuodossakin siirtynyt ilmavan säröiseen, duurivoittoiseen voimapoppiin. Lähin verrokki on edelleen Egotrippi, ei mikään ihme että tuottajan pallilla on istunut kyseisen bändin rumpali Sampo Haapaniemi. Joka tapauksessa, erehtymisen vaaraa ei silti ole. Sen verran erilaiselta laulaja-pianisti ja biisinikkari Juho Vanhatalo kuulostaa. Myös biisien rakenteissa on eroavaisuuksia, vaikka monessa kohtaa meiningissä on kieltämättä paljon samaa. Piano on edelleen olennaisen tärkeä osa Cliftonien hyvyyttä.

Voisi sanoa että Cliftonit eivät vielä aivan yllä sekä sanoituksellisesti että sävellyksellisesti Egotripin parhaiden hetkien tasolle. Sanoissa on toisaalta mukavan viatonta ilmettä, toisaalta taas sanakäänteet menevät joissain kohtaa vähän liiankin yllätyksettömästi. Sävellyspuolella on todella mainioita hetkiä ja yhtyeen melodisuus ja harmonian taju on ihailtavaa. Joissain kohtaa tuntuu silti että se ihan viimeisin kipinä vielä puuttuu.

Onneksi pääsääntöisesti viisikolla on nautinnollinen ote tekemiseen. Heti avauksena kuultava levyn nimibiisi pistää tarttuvasti, kasvaen pianoalusta tummapintaisesti särisevään haikeaan pohdintaan. Enemmän haarassa riffittelevä sinkkujulkaisu Pariisi-Dakar on levyn tasapainoisimmin hitikkäitä raitoja, Nuoret ja kauniit vakuuttaa kerron hymyilevällä kaarellaan mutta on säkeeltään aika peruskauraa. Haikea Huonompi mies on kuvankaunis slovari, sytkäriä esiin. 45 kierrosta saa pimeän väistymään kelvollisesti. Omaksi suosikiksi samantein noussut Toisessa on kitara maalaa makoisan eloisan ja jopa riehakkaan kuvan huolettomasta elämänasenteesta, jossa elämä mahtuu kahteen pieneen laukkuun joista toisessa on se kitara.

Haikeampaa hymyä tarjoileva Levitän käteni leijailee raukean kauniisti, mutta säröllä. Se kuuluisa tunne polkee suht reippaasti. Tässä kohtaa se koukku on hiukkasen hakusessa, ajatukset alkaa harhailla jossain muissa maisemissa. Onneksi kiireettömästi pohtiva ja heleästi kasvava En tunne mitään vie jälleen hyvin mukanaan. Samoin tumma Nopeus kasvaa leijailevine molleineen jää hiukan sivuosaan. Aiemmin lyhyemmällä julkaisulla kuultu Seinistä irtoaa paloja on toki kaunis, mutta jumahtaa hiukan. Päätösraita Poltettujen siltojen laulu vaihtaa toimivasti akustiseen kitaraan, mutta venyttelee sekin ehkä hiukan liikaa. Eikä siihen tunteeseen paljon auta biisin kuuden ja puolen minuutin kesto.

Kaiken kaikkiaan Uudet paremmat kaverit vakuuttaa melkoisen hyvin. Cliftoneista on pikkuhiljaa kasvamassa yksi suomenkielisen melodisen popin parhaimmistoa. Harmonisuus, melodisuus ja tasapaino ovat saaneet rinnalleen mukavasti koukkua ja reipasta kaarta. Levyä pyöräyttää mielellään muutamankin kerran peräkkäin soittimessa ja kokonaisuus toimii, vaikka muutamat raidat nousevatkin selkeästi vahvemmin esille. Hyvä plus, tai jotain.