Fuck the Facts: Disgorge Mexico

Relapse Records

Myönnän napanneeni Fuck the Factsin Disgorge Mexicon promolevypinosta itselleni pelkästään bändin nimen vuoksi, mutta jo ensimmäisen kuuntelusession jälkeen sain huomata, että bändin ainut massasta erottava tekijä ei ole sen ytimekäs nimi. Tämä kanadalaisyhtye kun puskee ilmoille sellaista marginaalimetallisoppaa, että sen keittämisen aikana on tyhjentynyt varmasti koko mausteplantaasi. Pohjimmiltaan raivokkaaseen äärimetalliin kun on sekoittunut niin hitaampaa raskastelua, melodisempaa kitarointia, kuin myös synkkää tunnelmointia. Kun kaikki tämä on puettu tauottomaan, teosmaiseen muotoon, tämä lätty on kokonaisuutena minun levyhyllyssäni jopa ainutlaatuinen tapaus.

Toden totta, yleisilmeeltään deathin ja grindcoren risteytykseksi luonnehdittavasta musikkista löytyy valtavasti mitä erilaisimpia vivahteita aina rehdistä heavyriffittelystä doomahtaviin synkistelyihin. Tätä kokeilevaa, jopa leikittelevää olemusta korostaa perinteisten biisirakenteiden täydellinen syrjään potkiminen ja levyn jo mainittu teosmaisuus. Temmonvaihtelujakin löytyy suorastaan lukematon määrä, härskeimpinä sellaisina suorat siirtymät tunnelmallisista näppäilyosuuksista noisemaiseen elämöintiin.

Mikä parasta, paketti pysyy koko ajan tiukasti kasassa ja muutaman kuuntelun jälkeen levyltä löytyy jopa muutama itsenäisesti toimiva täsmähitti. Goottihevi-riffillä kulkevaa La Culture De Fauxia voisi kuvailla jopa helposti lähestyttäväksi, vaikka vokalisti Melanie Mongeonin ulosanti onkin suorastaan murhaavaa. Brutaalisen huutolaulun takaa paljastuu siis hento nainen, jolle täytyy kaikista heikkouksistaan huolimatta nostaa hattua, sen verran rajua huuto naisen sylkemäksi on.

Disgorge Mexicolla moniulotteisuus ja yllätyksellisyys on nostettu sellaisiin sfääreihin, että levyn parissa viihtyy pelkästään bändin meininkiä ihmetellen, mutta kyllähän biiseistä myös mitä hienoimpia koukkuja löytyy, samoin kuin myös soitinten käsittely on paikoin ihailtavan virtuoosimaista. Tarttuvuutta esiintyy kuitenkin lähinnä yksittäisinä, pieninä pätkinä, eikä kovin monessa biisissä ole juurikaan aineksia takaraivossa soimiseen. Miinukseksi täytyy mainita myös levyn pieni ylimittaisuus, 45 minuuttia tällaista äärimmäisyyttä kun on melko kova pala kerralla purtavaksi. Kaiken kaikkiaan omaperäisyysaste on kuitenkin aivan huikea ja potentiaalia löytyy valtavasti. Seuraavalla levyllä toivoisin kuitenkin kuulevani pari vähän perinteisemmän kaavan mukaan kasattua kipaletta, koko levyllä kun ei taida yksikään pidempi osuus kertautua edes yhtä ainutta kertaa? Joka tapauksessa Disgorge Mexico on heikkouksineenkin todella tasokas pakkaus.