Jermaine: Hope Dies Last

Gaea

Joskus sitä vain kaipaa jonkun sanomaan sellaisia asioita, joihin ei itse jaksa enää uskoa. Ja joskus sitä vain kaipaa sellaista musiikkia, joka ei ahdista, ärsytä tai muistuta mistään pahasta. Energisen tamperelaisyhtyeen toinen albumi Hope Dies Last täyttää tässä tapauksessa molemmat toiveet täydellisesti. Suoraviivaisuutta ja virnisteleviä koukkuja tarjoava levyllinen on kepeän valtavirtaista ja hivenen punkahtavaa indiepoprockia koko sanahelvetin positiivisessa mielessä.

Eri tyylilajien välimaastossa poukkoilevan yhtyeen asenne on ihastuttavan lämmin. Nokka on kohti taivasta, mutta jalat seisovat silti tukevasti maan pinnalle. Ärhäkkää ja rullaavaa kitarointia pursuava levy sisältää mukavaa ilmavuutta antavia melodiakulkuja, tarttuvia tekstikohtia sekä potkivia rytmejä. Avausraita Finders Keepers on albumin dramaturgian kannalta nerokas aloitus. On nimittäin harvoja levyjä, joita kuunnellessa lähes jokaisen raidan kohdalla tulee mieleen, että se on edeltäjäänsä parempi, mutta palattaessa takaisin ensimmäiseen kappaleeseen kuulostaa juuri se ensimmäinen sittenkin lyömättömältä. Tästä nostan hattua. Uskomaton temppu.

Nuoren ikänsä takia kokoonpano ei ehkä vielä ole löytänyt sellaista vahvaa kokonaispersoonallisuutta, jota se musiikkinsa tueksi tuntuisi kaipaavan. Mikäli yhtyettä jostain haluaisi kritisoida, voisi sanoa, että kaikessa kepeydessään musiikki ei ole kovinkaan vaikuttavaa syvyyssuunnassa ja suurimmaksi osaksi tarjolla on pelkkää tanssittavaa pintaa. Mutta toisaalta… Miksi sitä edes tarvitsisi aina olla niin haudanvakava ja hankala? Niillä, jotka hymyilevät helpommin, on lopulta kuitenkin aina hauskempaa.