Julkaistu: 16.09.2008
Arvostelija: Jani Ekblom
Rocket
Mauno Paajanen on suomalaisen rockin ja popin kummajainen, jonkinasteiseksi kulttihahmoksi noussut ja melko harvoin tähän mennessä tuotoksiaan julkaissut omaääninen artisti. 70-luvulla mies julkaisi pari levyllistä soolomateriaalia ja 80-luvulla hän esiintyi Twiggy Oliverin sekä The Voice of M:n (välillä muodossa The Voice of Mengele) laulajana. Kaikkia näitä on julkaistu uudestaan tai ensimmäistä kertaa aivan viime vuosina ja nyt ilmestynyt ja Pedro Hietasen kanssa yhteistyössä tehty Mies joka tiesi liikaa on miehen ensimmäinen soololevy lähes kolmeenkymmeneen vuoteen.
Mies joka tiesi liikaa koostuu osittain täysin uusista kappaleista ja osittain materiaalista, josta osa on kirjoitettu jo 80-luvulla mutta äänitetty vasta nyt. Tämä on epäilemättä pitkähkön väliajan syytä mutta samalla ehdottomasti albumin pienimuotoista hajanaisuutta korostava piirre. Useammassa biisissä (jotka kaikki ovat Paajasen käsialaa) sävellys on mainio, mutta joissain toteutus menee enemmän tai vähemmän metsään. Rakkaus on kaunis, hei toimii mainiosti tunnelmallisen flyygelin ja Paajasen hieman särkyneen äänen kanssa mutta en voi käsittää millä ilveellä taustalle on ängetty Neon2:n tai jonkun vastaavan rytmiä oksentava kone. Managerin loppupuolen äänenvoimakkuuskikkailu ei myöskään oikein tunnu kuuluvan tälle levylle, saati tähän maailmaan.
Enemmistö kappaleista toimii kuitenkin myös toteutukseltaan. Elämä kuin elokuvaa tuoksahtaa vanhalta jazzluolalta ja jenkkaava Isä ei unohda koskaan taas on lähiöostarin irkkubaarin psykoottisemmasta elävän musiikin illasta. Levyn huippu on risoista verkkarihousuista kertova Satu meni saunaan, jossa Paajanen, flyygeli ja akustinen kitara onnistuvat koskettamaan vinolla lähestymistavallaan arkiseen asiaan. Tämän laulun tapainen, hieman kieroutunut näkökulma löytyy useammasta biisistä ja oletettavasti tästä syystä Paajasta on verrattu milloin Gösta Sundqvistiin, milloin Kari Peitsamoon. Ikään kuin alleviivatakseen tätä yhteyttä, löytyy levyltä Leevi-pastissi Kirvesmies, joka ei kuitenkaan nouse esikuvansa tasolle.
Paajasella on kuitenkin taito kirjoittaa melodioita, jotka jäävät päähän soimaan, hyvässä ja pahassa. Anne valehtelee voisi olla hieno popkappale, mutta ikävä kyllä se muutaman kuuntelun jälkeen muuttuu lähinnä rasittavaksi renkutukseksi. Toisaalta, kuulijan ärsyyntyminen ehkä parhaiten kuvailee tekstin kuvailemaa ihmistyyppiä, joten siinä mielessä kappale on täydellisen onnistunut. Tekstit ovatkin Paajasen bravuuri. Hän onnistuu niillä kertomaan enemmän kuin suurin osa nykyisistä tekstittäjistä, ja usein hänen näkökulmansa on – kuten jo mainittua – vähintään omalaatuinen. Levyn päättävä Pimeä taksi on yli seitsemän minuutin kestossaan tunnelmaltaan ylittämätön ja muutenkin komean synkkä veisu kaupunkien varjoille, jotka monesti ovat mielenkiintoisempia kuin ne, johon aurinko aina yltää.
Paajanen on omimmillaan hämyisemmissä kappaleissa ja epäilemättä myös tutkaillessaan ihmisen synkempää puolta. Hajanaisuudesta kärsivä Mies joka tiesi liikaa osoittaa parhaimmillaan tämän suomirokin ja -popin kulttihämyn ansaitsemassaan valossa mutta ei pahimmillaan onnistu erottamaan häntä keskivertoa kummoisemmaksi lauluntekijäksi, ei vaikka Pedro Hietasen läsnäolo eittämättä lisää varmuutta levyllä.
