The Romes: Despite the End

The Romes hajosi jo kertaalleen, mutta onneksi se on täällä taas, vuosien tauon jälkeen. Olisi ollut suuri synti ja rikos jättää näin hienon yhtyeen debyyttipitkäsoiton ja etenkin ne tulevat mestariteokset tekemättä. Tämän pakahduttavan kaihoisaa punkkia soittavan yhtyeen musiikki on parhaimmillaan sellaista, että se kouristaa kurkkua samalla kun iskee takaraivoon ja pakottaa heristämään nyrkkiä ilmaan.

Jonkinmoiseksi superbändiksikin tituleerattu The Romes on osiensa summa, vähintään. Superbändin titteliä jaellaan toki nykyään helposti sillä perusteella, että jäsenet sattuvat soittamaan muissa yhtyeissä. Termi ei aina ole perusteltu. Ei välttämättä the Romesinkaan kannalta, sillä se erottuu aivan omana yksikkönään. Yhtyeen taustalla on niin Frivolvolia, The Odorantsia kuin Prisondreamiakin, eli puhutaan melko monipuolisista kovaäänisen ja kiihkeän kitaramusiikin osasista. Jussi Kahola (Frivolvol) liidaa yhtyettä upeine vokaaleineen ja kitaroineen. Bassossa on Candy Cane -mies Marko Neumanin korvannut Aarne Rajalahti. Rummuissa ja toisen kitaran varressa ovat edelleeen Jaakko Slotte (The Odorants) ja Ville Haapajoki(Prisondream).

Superbändien tai "projektien" valitettava puute on usein ollut kelvollisten biisien puute (Kuulinko jonkun sanovan the Good, the Bad and the Queen?). The Romesin suhteen tämä on turha huoli, sillä kymmenestä levyn kappaleesta ei juuri löydy täytettä. Kaikki numerot eivät kohoa esimerkiksi hienon Counterclockwisen, akustisen I Heart Youn tai ennen kaikkea aivan pirullisesti kaivertavan Please Forget -lopetuksen tasolle, mutta kappaleita ei tee mieli skippaillakaan. Painopiste on kuulaassa punkissa, mitä kattausta on hieman sekoitettu satunnaisilla hempeämmillä pop-otteilla ja yleisellä pakan sekoituksella. Kepeämmät (äänenpaineen kannalta) palat I Heart You ja hieno Kneel and Stumble nostavat sähäkämpää materiaalia hienosti esille. The Romesin soisi kokeilevan enemmänkin; monipuolisemmilla toteutuksilla se voi yltää vielä vaikka mihin.