Eleanoora Rosenholm: Älä kysy kuolleilta, he sanoivat

Fonal

Kylmänviileä murhaajaneitokainen Eleanoora Rosenholm palaa taskulampun valokeilaan yllättävän nopeasti. Esikoislevystä on mennyt alle vuosi ja jälleen saa kuulija korviensa iloksi hieman alta neljäkymmentä minuuttia tämän suomalaisen musiikkihistorian ehkä mielenkiintoisimman mysteerinaisen seikkailua. Ja todellakin iloksi, sillä Älä kysy kuolleilta, he sanoivat on kaikessa parempi kuin edeltäjänsä Vainajan muotokuva.

Kaava on jälleen yksinkertainen: sama päähenkilö, samankaltainen synkkä ja viileä tunnelma, tarttuvaa mutta tyylikkään taiteellista poppia, ei yhtään helppoa tai halpaa ratkaisua, taidokkaasti soitettua ja mielettömällä latauksella varustettua jäätävän utuisesta tunnelmoinnista tansittavan rytmikkääseen poppiin liikkuvaa musiikkia, jonka synkähköt ja taidokkaat sanat kertovat Eleanoora Rosenholmin, tuon salaperäisen sarjamurhaajan tarinaa.

On luonnollista että Älä kysy kuolleilta, he sanoivat on verrattain parempi kuin yhtyeen esikoinen. Tutun hahmon ja tarinan kehittely jo tunnetulta pohjalta musiikin ja tekstien avulla on tavallaan helpompaa kuin uuden keksiminen mutta samalla kuitenkin äärimmäisen haastavaa. Jokseenkin tästä syystä on hieman erikoista, kuinka paljon vangitsevampi tunnelma ja paremmat tekstit uudella levyllä on sekä kuinka paljon voimakkaampi lataus koko paketissa on, sen olematta kuitenkaan ollenkaan pakonomaista tai väkinäistä.

Olisi mukavaa, jos levyltä voisi poimia jonkun kappaleen ylitse muiden mutta se ei oikein onnistu. Jokainen kappale itsessään tarvitsee toisia ja levystä muodostuu kokonaisuus, jota ei mielellään pilkkoisi. Klassiseen albumimittaan mahtuva levy sisältää kyllä muutamia kappaleita, joissa on enemmän hittipotentiaalia kuin toisissa. Radiostakin kuultu Ambulanssikuskitar yllättää kepeydellään mutta sanoituksen synkkä pohjavire estänee laajemman suosion, kuten oletettavasti myös levyn päättävän Suljetun osaston astronautin, joka on tyylikkäintä suomalaista popmusiikkia hetkeen.

Vladimir Grutšov on tämän tasaisen hienon levyn parasta antia. Vimmainen ja kauhuelokuvien maailmoista kaikuja välittävä biisi sotavangista on novelli, jossa tempon vaihdot ja tunnelman muutokset vievät tarinaa eteenpäin kuin jätesäkillinen sanoja säästeliäimmällä kirjoittajalla konsanaan. Kappaleella ei ole mittaa kuin kaksi ja puoli minuuttia mutta silti tuntuu että kyse on jostain paljon enemmästä, jostain jota ei voi välittää pelkästään havaittavin aistein.

Noora Tommila laulaa nyt paremmin kuin koskaan ja Mika Rätön kynä on terävöitynyt entisestään, jopa siinä määrin että elokuvantekijät voisivat ottaa oppia esimerkiksi tyylikkään avoimen lopun tekemisestä sekä samalla koko yhtyeen elokuvamaisen tunnelman luomisesta. Tässä valossa tuntuu luontevalta, että Eleanoora Rosenholmin seuraava etappi mahdollisesti veisi teatterin lavoille.

Älä kysy kuolleilta, he sanoivat on täynnä tarttumapintaa mutta samalla se tarjoaa huomattavaa syvyyttä. Se on iloisen kepeä sekä surullisen kylmä. Vangitseva ja monipuolinen. Draaman kaari kantaa sekä musiikillisesti että tekstillisesti loppuun asti, ei turhia nuotteja tai tavuja, ei turhaa tyhjäkäyntiä. Musiikillisesti porilaiset eivät ota taka-askeleita vaikka kaikuja 80-luvulta kuuluukin. Ei edes Kopiokissa 2 – Syystalven demonin loppupuolen kitarasoolo onnistu pilaamaan kokonaisuutta, joka on sanalla sanoen ällistyttävä.

Vaivattoman luontevaa, pakottoman hersyvää ja jäätävän kaunista musiikkia hienoilla teksteillä, hienona kokonaisuutena ja tarinana joka toivottavasti saa tasoistaan jatkoa. Hämmentävän hieno levy.