Happoradio: Kaunis minä

SonyBMG

Happoradion neljäs studioalbumi antoi odotuttaa itseään parisen vuotta. Uudistumista ei silti suuremmin ole tapahtunut. Paitsi ehkä kansitaiteessa: Kauniin minän kannessa yksin komeileva buldoggi voisi kilpailla suvereenisti vuoden rumimman kannen tittelistä.

Suuri kansansuosio ei vielä taida Happoradiolle tämän levyn myötä aueta. Albumin ensisingle, Hirsipuu, on kyllä erittäin tarttuva melodinen ralli, mutta tuskin yltää Vuosipäivä- levyn Tavikset-hitin pienoiseen menestykseen. Se on sääli, koska potentiaalia tässä bändissä on. Tai ainakin sen pehmeä-äänisessä solistissa, Aki Tykiksi itseään kutsuvassa mieshenkilössä, ja hänen kerta kaikkiaan upeissa teksteissään.

Aiemmilla levyillä pääpainon saaneet nokkeluudet ja ironiset oivallukset ovat Kaunis minä-levyllä antaneet tilaa vakavammin synkkiä elämän tosiasioita pohtiville riimeille. Kuolema, ero, toteutumattomat haaveet ja monenlaiset menetykset ovat ottaneet enemmän pääosan roolia. Ajoittain tulee mieleen toisen Itä-Suomen mainion poprock-orkesterin, Stellan viimeisin albumi, jolla hekin siirtyivät asteen synkempään ja mustempaan suuntaan teemoissaan. Stella teki laulun lähes koko vuoden uinuvasta kotikaupungistaan Joensuusta ja Happoradio puolestaan palaa lapsuuden maisemiin niin lapsena istutettua puuta muistellen kuin itäsuomalaista mielenlaatua selittäen.

Miehen maailmaa kuvaillaan useammankin kappaleen verran ja varsin osuvasti, jos ajatellaan nykymiehen kuulema hieman eksyksissä olevaa minuutta. Teksteissä kohtaa niin vanhakantainen kuin modernikin suomalainen mies. Toisaalla turvaudutaan karusti pulloon ja katkeruuteen, kun nainen jättää ja toisaalla havainnoidaan vierustoverin herkkyyttä, pelkoja ja pahaa oloa. Nuoren miehen identiteetin hakua kuvaillaan hyvin Kostajassa: ei lähdetty Intiaan vaan Helsinginkadulle. Ei hurahdettu Afrikkaan vaan taksilla jatkoille. Eksyksissä vieläkin.

Albumin Nukahdistus-raidalla vierailee Katri Ylander, jonka panoksella ei kyllä ole oikein mitään virkaa. Aki Tykin persoonallinen ääni ja tulkinta kyllä riittää ja kantaa ominkin avuin. Katrin osuudella on yhtä suuri vaikutus kuin aikoinaan Annika Eklundilla Yön singlellä, Pettävällä jäällä. Duetoissa voisi edes yrittää stemmalauloja, muuten merkitys jää jokseenkin huomaamattomaksi.

Aiempien levyjen yksinkertaisuus ja suoraviivaisuus on vaihtunut myös sävellyksissä ja sovituksissa monipuolisempaan suuntaan. Lievä kokeilun ja poukkoilun maku on kuitenkin havaittavissa – ehkä orkesteri vielä itsekin hieman etsii paikkaansa tässä maailmassa ja Suomen musiikkigenressä. Kaiken kaikkiaan hyvää ellei peräti kiitettävää matskua on kuitenkin takana jo nyt siis neljän levyn verran.