1234567890: Elvis

Rabbit Ilsn

Pidemmän päälle kohtuullisen hankalaniminen 1234567890 tekee varmasti useimpien mielestä kohtuullisen rasittavaa musiikkia. Koodinäppäimistöstä nimensä saanut yhtye on todellisuudessa rumpuja soittavan Johanneksen ja kitaristi Veikon yhteinen projekti, jossa kahden eri vuosina tehdyn äänityssession materiaalia on sämplätty yhteen ja tuloksena on tämä Elvis.

Omien sanojensa mukaan täysin jumissa olevaa ja jankkaavaa melua tuottava yhtye on mielestäni enemmänkin kuin vain melua, ja sitäkin kovin inhimillisellä tasolla. Sämpläys tuo mukaansa paljon tietyssä mielessä inhimillisempää ääntä sekä soundia ja vaikka meno välillä tuntuukin polkevan paikoillaan, ei se oikein missään välissä tunnu tarpeettomalta. Ajoittain kohtuullisen teollisesti maustettu soppa ei missään kohdassa ole liian raskasta nautinnolliseen kuuntelukokemukseen.

Kuulijan sietokyvyn rajoja tällä levyllä ei ainakaan koetella ja se jos mikä on mukavaa. Pelkästään rumpujen ja kitaran varassa ei levyllä liikuta vaan mukaan on sämpläilty muutamia muita soittimia sekä puhetta. Muutamat kappaleet ovat todella monipolvisia eikä aina oikein voi puhua yhdestä biisistä vaan ennemminkin sen useasta osasta. Tavalliselta rockbiisiltä kuulostava alku muuttuu nopeasti häiriintyneeltä vaikuttavaksi elektroniseksi meluksi, joka yhtäkkiä muuttuu uruilla polkemiseksi, joka yhtäkkiä muuttuu kohtuullisen selväksi popiksi, joka yhtäkkiä muuttuu kunnes biisi on loppunut ja vaihtunut seuraavaan, jossa sama kaava ehkä jatkuu. Ajoittain tarkoitushakuisilta vaikuttavat biisirakenteet ovat onneksi vähemmistössä eikä levyn kuunteleminen juurikaan turhauta.

Kenji Iwatas Robotin alku on kuin suoraan salaisen kellariklubin nopeutettuna esitettyä, palvonnan ympäröimää laukkaa, joka panee mielen steppaamaan, kun taas levyn aloittavan kevyen etnisesti soivan Petin soisi kuuluvan joka ikisessä kaupungin vaihtoehtoisemman musiikin illassa, siksi hyvä se on. Minionsin kaltainen hidas ja pitkä, kollaasimainen biisi taas on lähempänä sitä mitä meluksi miellän. Se on jollain tasolla päämäärättömän tuntuista hakemista, jollain tasolla taas kovin sympaattista äänikuvaa. Levyn alkupuolen Skipper & Skeeto nousee kaikessa yksinkertaisuudessaan levyn huippukohdaksi, ja tämän mahtavuuden soisi monen ulkomaalaisenkin kuulevan.

Elviksen alun menevämpi materiaali pesee omissa kirjoissani loppupuolen polveilevammat ja hakevammat kappaleet mutta se ei laske kokonaisuuden arvoa niin kuin ne muutamat biisit, jotka olisi ehkä voinut jättää pois tai muilla keinoin hieman lyhentää ja tiivistää pakettia. LP-mittainen Elvis olisi parempi julkaisu, mutta ei tätä 50-minuuttistakaan sovi ainakaan hävetä!