My Morning Jacket: Evil Urges

Rough Trade

My Morning Jacket kulkee täysin omia latujaan amerikkalaisen rockin kentällä. Kun 99 prosenttia indieksi tai ”vaihtoehtoiseksi” itseään tituleeraavista bändeistä tyytyy lähinnä peesailemaan muiden suuntaviivoja, painaa My Morning Jacket täydellä höyryllä omaan jääräpäiseen suuntaansa. Tilanne on kypsynyt jo niin pitkälle, että ainoa nimi jonka MMJ:n kanssa kehtaa samaan lauseeseen mahduttaa, on Flaming Lips. Ja se kertoo jo enemmän kuin tarpeeksi.

Evil Urgesin myötä MMJ ei kuitenkaan vielä yllä täydellisyyteen asti. Itse asiassa sen aiheuttama ”kohahdus” on astetta lievempi kuin Z-edeltäjänsä, joka ainakin allekirjoittaneeseen osui ja upposi kertalaakista. Evil Urges on edeltääjäänsä monipuolisempi, paikoin haastavampikin, mutta viimeinen tunnelataus sen kappaleista tuntuu puuttuvan. Ja jos katsotaan vielä kauemmas ajassa taaksepäin, ei levyltä löydy yhtäkään One Big Holidayn tasoista pysäyttäjää. Uutena elementtinä MMJ:n musiikkiin on salakavalasti hiipinyt funk – ja nyt ei tietenkään ole kyse mustan miehen autenttisesta hiki-poljennosta, vaan valkoisen miehen diskanttisen tiukasta ja matemaattisesti nakuttavasta 80-luvun versiosta. Kun kontrastiksi löydään raskasta tuplabasarointia, ja paikoin gootahtavia syntikkamattoja, voidaan puhua todella kirjavasta sopasta. Oudointa tässä tietenkin on se, että MMJ saa kaikki nämä epätodennäköiset ainesosat toimimaan keskenään – ja vieläpä niin että ne palvelevat biisien asettamia ehtoja. Tarkoituksemukaiseen kikkailuun ja hätkädyttävyyspisteiden kalasteluun ei yhtye sorru.

Jos ajatellaan rockia historiallisesta perspektiivistä, niin onnistuneelle ja ns. ”elämään jääneelle” rockmusiikille on olemassa kaksi toimivaa kaavaa. Toinen, ja huomattavasti yleisempi tapa on kalastaa kuulijan mielenkiinto iskevällä riffillä tai melodisella koukulla, joka yleensä on vieläpä säästetty kertosäkeeseen. Tätä tapaa kautta vuosikymmenien ovat käyttäneen niin Chuck Berry, The Who, Kiss, Bon Jovi kuin Oasiskin. Jälkimmäinen, ja ensimmäistä selvästi vaikeampi lähetymistapa on ollut haastaa kuulijansa lukuisten pienten nyanssien kautta – ilman selkeästi erottuvaa biisirakennetta tai kertosäettä. Tämän kaltainen rakenne on yleensä mielletty progressiivisen rockin etuoikeudeksi, mutta on hyvä muistaa että myös mm. The Beatles, Love ja The Doors kumarsivat tähän suuntaan. Ja näin tekee mielestäni myös My Morning Jacket. “Perinteinen” on vain yksi kehys, jossa Evil Urges operoi, sillä jokaisella levyn kappaleella on omansa. Sitä, miten niistä syntyy onnistunut musiikillinen kokonaisuus, ei voi paperilla selittää. Sen voi vain kuunnella itse.

Kommenttien keskiarvo:

kipinahepo kommentoi 17.10.2009:

Pisteet:

Tuli hankittua tämä alelaarista näin jälkikäteen, onneksi...
Hyvästä kokonaisuudesta ei mielestäni voida puhua, kun levyltä löytyy n.4 kuunneltavaa biisiä. "Librarian" on kylläkin aivan mahtava!