Aurinko: Pieni Ilmestyskirja

Desibelirium

Aurinko on Desibelissäkin noteraatun Mainstream-yhtyeen raunioille perustettu helsinkiläinen viisijäseninen yhtye, jonka esikoinen Pieni ilmestyskirja on. Laulusta vastaa Petra ja soittamisesta jo Mainstreamista tuttu nelikko poikia. Yhtye soittaa omien sanojensa mukaan progeilevaa rockia mutta levyllä on aineksia myös moneen muuhunkin määritelmään.

Pieni ilmestyskirja kuulostaa yksinkertaisesti asiallisen hyvältä: soundit ovat kohdallaan ja kaikessa kuuluu, että asialla on pidemmän aikaa yhdessä soittanut porukka. Jukka Nissisen tuotannolliset ratkaisut sekä (Mark) Kramerin (jolla on komea meriittilista soittamisen, äänittämisen ja tuottamisen saralla) masterointi saavat levyn soimaan komeasti mutta sen ongelmaksi muodostuu kuitenkin biisit sekä debyyteille joskus ominainen hajanaisuus.

Levyn aloittava Naton kokous muuttuu melkoisen ärjystä hevipoljennosta suomirockiksi, jossa on on paikoitellen jopa svengaavaa kepeyttä kun Avaruuden ruhtinaan hovi leijuu kepeästi etelä-amerikkalaisissa karnevaalitunnelmissa ja Aja hiljaa isi taas on Jalankulkuämpärin mieleen tuova kevytsähköistetty poppipala.

Musiikkilliset vaikutteet kuuluvat läpi eikä siinä ole ongelmia mutta kun edellä mainittujen lisäksi kahteentoista kappaleeseen on mahdutettu alle puolentoista minuutin mittainen poppispunkki, biisillinen Ilkka Himbergin kanssa duona laulettua kevytheviä, Monadit-biisin keskiaikaisiin linnatunnelmiin kurkotteleva pikku poprocki, Stairway to heavenmäisesti alkava mutta muuten kovin kaunis (ja PMMP:ltä kuulostava) Jeesuksennahkahansikkaat, lähinnä kammottava Jyrki Nissisen puoliörisemä Ettekö te tiedä kuka mä olen? -biisi sekä villin lännen tunnelmissa potkiva Tuomiopäivän balalaika, huomaa kuinka moneen eri suuntaan yhtye kurkottaa.

Kaiken vaikutteet läpi päästävän lisäksi levylle on eksynyt 666, ryöstönomainen mukapastissi Muskan levyttämästä Krokotiili rockista, joka alun hämmennyksen jälkeen lähinnä ärsyttää. Pieni Ilmestyskirja ei kuitenkaan ole kokoelma huonoja kappaleita. Monessa on hyviä ideoita ja toteutus sekä sovitukselliset ratkaisut ovat paikoitellen erittäin maukkaita. Levyn loppupuolen komeasti polveileva ja tuplasti muita biisejä pidempi herkku Viimeinen ihminen kuolee tuntuisi olevan yhtyeen ominta alaa, vaikka se levyllä ainoa lajissaan onkin.

Auringon heikkous on yksinkertaisesti se, ettei se ole vielä yhtyeenä löytänyt täysin omaa ääntään. Näin ainakin Pienen ilmestyskirjan perusteella. Levy on kuitenkin äänitetty jo viime vuoden alkupuolella, joten en tiedä mikä tilanne on juuri tällä hetkellä. Linjattomaksi levyä ei kuitenkaan missään nimessä voi väittää. Jonkinlainen yhteinen sävel kaikissa kappaleissa tuntuisi olevan ja se jättää positiivisen uskon yhtyeen kykyihin. Kahdestatoista biisistä olisi parhaimmillaan saanut tehtyä yhden hienon ja huomattavasti Pientä ilmestyskirjaa linjakkaamman pienjulkaisun.