Wolf Parade: At Mount Zoomer
Julkaistu: 27.07.2008
Arvostelija: Jari Jokirinne
Sub Pop
Montrealista, Kanadasta kotoisin oleva Wolf Parade nousi useiden indie-fanaatikkojen suosikkiyhtyeeksi kolmen vuoden takaisella Apologies To Queen Mary-debyytillään. Vaikka bändin esikoinen olikin kaikin puolin kelvollinen levy, ei se täydellisesti vastannut siihen huutoon, joka varsinkin mediassa Wolf Paraden suuntaan kohdistettiin. Huomioitavaa kuitenkin on, että yhtye oli tuolloin ollut kasassa vasta pari vuotta, joten luonnollista kypsymistä ja täydellistä oman ilmeen löytymistä ei ollut vielä tapahtunut.
Mutta nytpä on. At Mount Zoomer on kaikilla tavoilla ensilevyä vahvempi teos. Ennen kaikkea se on sitä kappalemateriaalin kannalta, sillä toiselle levylleen Wolf Parade on onnistunut sorvaamaan nipun melodisesti varsin simppeleitä, mutta silti rakenteeltaan ja toteutukseltaan haastavia biisejä. At Mount Zoomer on siitäkin harvinainen levy, että sitä voi samanaikaisesti tituleerata ”klassiseksi” että ”ajassa kiinni olevaksi”. Jälkimmäisellä en tarkoita sitä, että Wolf Parade olisi hypännyt johonkin jälkijättöiseen trendijunaan, vaan sitä että yhtye yksinkertaisesti suosii soinnissaan elementtejä, jotka tekevät siitä tuoreen kuuloista. Klassisen At Mount Zoomerista tekee puolestaan se, että Wolf Paraden suosimat palaset eivät ole samasta kopasta peräisin, vaan niitä on hajautettu pitkin vuosikymmeniä ja erilaisia musiikillisia tyylejä. Ja kun toteutustapana on vielä ”sonicyouthmainen” peräänantamattomuus, on keitos kokonaisuudessaan herkullinen.
At Mount Zoomerista ei keksi pahaa sanottavaa sitten millään. Edes tämän kaltaiselle taiderockille eräänlaiseksi standardiksi muodostunut ”vaikea avautuvuus” ei sitä leimaa, vaan levy avaa koko kirjonsa kuulijalla välittömästi. Ja kun tuohon kirjoon on hetkenkin syventynyt, ei asian tiimoilta juuri väiteltävää jää. At Mount Zoomer on vain niin hyvä levy.
Wolf Parade
Kanadalainen indie-yhtye yhdistelee musiikissaan perinteisiä pop-sävyjä kokeilevaan äänimaailmaan.
Dan Boeckner - laulu, kitara
Spencer Krug - laulu, kitara, koskettimet
Arlen Thompson - rummut
Linkit:
Handsome Furs desibeli.netissä
wolfparade.com
(Päivitetty 29.1.2020)
Kommenttien keskiarvo:
Viimeisenä levyn lopettava kissing the beehive on kuin hyvä ryyppyilta. Alkaa lupaillen jotain hyvää, svengaa välillä kutsuen pieneen tanssahteluun, pitää intoa koko ajan yllä.Ilmassa tuntuu olevan jännitystä ja toivoa jostain tajunnan räjäyttävästä. Sitten se lepää aivan kuin keräten hieman voimia loppuillan sekoiluun. Kunnes mennään taas, otetaan irti kaikki mitä on annettavana, eikä jätetä kellekkään epäselväksi että nyt on se hetki jolloin ilotulitus alkaa ja kaikilla on hyvä olla. Saapuu hetken hiljaisuus. Ennen kuin kerkiää tajuamaan mitä on tapahtunut, kaikki alkaa ikään kuin alusta. Paras into ja voima on mennyt, mutta jaksaa vielä ajatella illan hyviä hetkiä. Samalla kuitenkin tiedostaen, että pian kaikki loppuu aivan yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Alkaa paluu todellisuuteen. Oliko tässä mitään järkeä? Ja oliko kaikki niin mahtavaa kuin mitä muistelen, vai oliko se vain hetken harhaa jonka aivoni antoi minun ymmärtää väärin. Yksi asia on varmaa. Palan halusta kokeilla uudestaan, jätetään järki narikkaan ja annetaan tunteen viedä.
Apologies to the queen mary -levyllä Spencer Krugin lauluääni ärsytti todella paljon ja pidin Dan Boecnerin äänestä enemmän. Nyt kun tiedän paremmin niin osat ovat muuttuneet. Olen huomannut että persoonalliset äänet ovat alkaneet vedota minuun enemmän näin "varhaiskypsällä" iällä. Spencer Krugin toinen bändi sunset rubdown on myös erittäin mieluisa tuttavuus. Hepusta on muodostumassa itselleni jonkinlainen uusi indie-kuningas. Kaverin luovuudelle ja tuotteliaisuudelle ei näy loppua, eikä ole tarvekkaan.
Hieno levy! Parempi huomata se myöhään kuin ei milloinkaan.