HORSE the Band: Natural Death

KOCH Entertainment

Päälle vyöryvää kitaravallia, konekivääritulen lailla iskevää rumputulta, partateriä nielleen kaverin murahtelua, hämmentävän monimutkaisia biisirakenteita ja kaiken taustalla kasibittiefektejä; raivohullu Mario loikkaa vahingossa paskakasaan ja teurastaa siinä sivussa niin koopat kuin prinsessatkin - tämä ei voi olla mikään muu kuin HORSE the Band! Tämän vekkulin kalifornialaiskvintetin käytyä toukokuussa Nosturissa mylläyttämässä olin enemmän kuin puulla päähän lyöty. Yhtyeen Nintendo-coreksi ristimässään musiikissa oli niin paljon kaikkea, että se lähinnä hengästytti. Innokkain osa yleisöstä - pitissä pyörivät parikymmentä pillifarkkuista puolentoista metrin mittaista teiniä - tuntui tietävän, milloin tulee melodinen osa ja milloin blast beatia. Itse yritin kovasti omaksua näkemääni ja kuulemaani, mutta sitä oli yksinkertaisesti liikaa.

Kun aikaa tuosta livekokemuksesta on kulunut pari kuukautta, suostuu HORSE the Band menemään helpommin kurkusta alas. Ei se vieläkään helppoa musiikkia ole, mutta siitä voi saada kiinni. Jos ei kokonaisuudesta, niin sitten osista. Nosturissa suurimman vaikutuksen tehnyt vokalisti Nathan Winneke tuntuu olevan aika uskomaton tapaus. Mies ei ole yksiulotteinen sepeliä suussa -koulukunnan karjuja, vaan osaa öristä sävyillä. Ei hän missään mielessä Mike Pattonin luokkaan yllä, mutta osoittaa Natural Deathillakin olevan tavallista parempi äänenkäyttäjä - ainakin mitä post-hardcore-yhtyeisiin tulee. Toinen mieltä nostattava seikka on soiton tiukkuus ja armottomuus. David Isen (kitara), Chris Prophet (rummut), Dashiel Han Arkenstone (basso) ja Erik Engstrom (synat, samplet ja Gameboy) myllyttävät niin hyvin, ettei toteutus voisi olla parempi.

Mut mites ne biisit sit? No, siinähän ne, onhan niitä. Natural Deathille on siunaantunut kokonaista kuusitoista raitaa, joista osa tosin on (onneksi) lyhyitä hengähdystaukoja. Perinteisempi HORSE the Band -kappale on kaoottinen kokoelma erilaisia osia. Löytyy täysillä vedettyjä äärimmäisyyksiä, melodisempia välikkeitä, humoristisia pätkiä ja toki niitä Nintendo-efektejä. Sinänsä kovin muistettavia kappaleita ei ole. Murder ja New York City ovat hyviä arkkityyppisiä HtB-biisejä sekoiluineen, Sex Raptor puolestaan jo melkeinpä indie-diskoihin kelpaavaa synapoppia. Levy on liian pitkä, mikä laimentaa sen vaikutusta. Hyviä hetkiä on kuitenkin paljon. Bändi tuntuu kuitenkin kaikessa hyperaktiivisuudessaan ja taituruudessaan hieman vieraannuttavalta. Mutta jossain varmaan voi liittyä klubiin?