Julkaistu: 09.12.2002
Arvostelija: Miika Jalonen
Spinefarm Ranch & Water Dragon Records
Kaksi levyllistä bensankatkuista jyrärokkia on aika iso kertalatinki vallankin minulle, joka en edes omista ajokorttia (heh heh). Mannhaista olen ollut kiinnostunut jo pidempään paljolti laulaja Joanitor Muurisen (ex-Xysma) ja basisti Oppu Laineen (ex-Amorphis) meriittien myötä, mikkeliläinen Rite on minulle kokonaan uusi tuttavuus. Kumpikin bändi on muotoillut pakettinsa edelleen kovassa nosteessa olevan stoner rockin liepeille. Voimariffien hypnoottiselle toistolle ja ärjyn viileälle asenteelle rakentuvasta paahdosta voi sekä Mannhailla että Ritellä löytää annoksen Black Sabbathia, annoksen punkin energiaa ja toki myös annoksen omaa poljentoa.
Mannhaissa miellyttää eniten muodon ja paketin jäyhä tiiviys, vaikka bändi ei varsinaisesti tarjoakaan mitään uutta. Evil Under The Sun on kaikin puolin tyylikäs paketti, erityisplussat todella komealle kansitaiteelle. Mannhain kivitalon kokoinen perussoundi on todella hieno vaikka sitä olisi ehkä voinutkin varioida enemmän. Musiikki on niin intensiivistä, että välillä ankara rypistys tuntuu puuduttavalta ja kääntyy itseään vastaan. Mannhaista tulee parissa kohtaa mieleen Spiritual Beggars, sillä erotuksella että SB on keksinyt värittää musiikkiaan sävyillä ja suvantokohdilla menettämättä ankaruuttaan. Mutta valitukset sikseen! Mannhai pesee suuren osan tusinabändeistä jo sillä, että sillä on omaa jäljittelemätöntä karismaa. Laulaja Muurisen laulaa enimmäkseen aggressiivisen kireästi, mutta heittää välillä kuin edellisen bändinsä kaikuina ja samalla levyn omaleimaisimpana aineksena Elvis-tyylisiä, kokonaisuutta virkistäviä venytyksiä. Sanoitukset ovat paikoin aika kömpelöitä, mutta kaiken kaikkiaan Mannhai tekee todella vakuuttavaa jälkeä semminkin kun bändi soi yhdessä kuin unelma. Erityismaininnan ansaitsee kiihkeä Sweat of Love.
Ranskalaiselle Water Dragon Recordsille levyttävä Rite on ymmärtänyt pitää albuminsa riittävän lyhyenä, kestoa levyllä on vain 34 minuuttia. Mannhaihin verrattuna Rite on vielä asteen äijämäisempää menoa, paksua riffipuuroa johon on sekoitettu ripaus bluesmeininkiä. Välillä melkein tuntuu, että puuroon on lipsahtanut liikaa hiutaleita eikä keitokseen ole jäänyt tarpeeksi ilmaa, hengitystä. Paikoin Rite viljelee myöhempien aikojen Entombed-estetiikkaa erityisesti kitarasoundeissa ja tuleepa siitä joskus mieleen jopa Motörhead, mikä on jo aika kovan luokan kehu. Yhtyeen biiseissä on voimaa, mutta aivan kuten Mannhainkin tapauksessa jäin kaipaamaan edes muutamaa totaalisen soundin ja suoraviivaisen rintaman rikkovaa oivallusta. Ymmärrän kyllä, että armoton jyräys kuuluu tavallaan koko systeemin estetiikkaan, mutta albumin mitassa yksipuolinen ja jopa yksitotinen jyräys turruttaa. Selkein ”tasoero” (kun nyt kerran kävin pöhkösti niputtamaan ja vertailemaan) Mannhain ja Riten välillä on laulajan tontilla: Riten Jarkko Laatikainen laulaa karkeammin ja yksiulotteisemmin tehden Ritesta aavistuksen verran vähemmän kutsuvan levyn. Kumpaankin orkesteriin kannattaa silti tutustua, mikäli janoaa annosta korkeaoktaanista paahtoa. Meininkiä kyllä piisaa.
