Souldump: Abuse Me

Rusto-Osiris

Ytimekästä leijailua on aika hyvin sanottu Souldump-nelikon progemausteilla koristellun tunnelmakuvia maalailevan hypnoottisesta rock-maailmasta. Vantaalla vuonna 2004 perustettu yhtye kasvattaa seitsemän biisin debyytillään sävellyksiään leijailusta kipakampiin kliimakseihin, joista ei metallikaan enää ole kaukana. Kiire nelikolla ei levyn alussa ole, vaan esimerkiksi avausraidalla Sixteen Years kappaleelle annetaan aikaa lähes seitsemän minuuttia maalailla pääasiassa aika haikeaa ja tummasyistä, mutta silti pääasiassa melodisesti leijailevaa kevyttä rockia, jossa yhtyeen selkeisiin vahvuuksiin kuuluvan Maija Sipiläisen silittelevä laulu pääsee oikeuksiinsa. Ääni on kaunis ja harmoninen ja Maija osaa käyttää sitä hyvin ja kantavasti myös niillä raskaammilla taajuuksilla. Jo avausraidalla nelikko löytää ihan uuden vaihteen noin puolessavälissä kappaletta ja lähtee hallitusti revittelemään suuremmilla nopeuksilla.

Metallisiin kaarteisiin, riffeihin ja taajuuksiin jatketaan Bad Naturella, mutta hevimmälle puolelle ei silti (vielä) anneta koko sielua vaan sitä käytetään vain osana totuutta. Eri äärien sulava yhdistäminen onkin yksi Souldumpin vahvuuksista. Vaikka My Own Enemykin lähtee kaikki aiempia kiivaammin, tilaa on edelleen myös sille leijailevalle melodisuudelle. Silti tuntuu siltä että Souldumpin debyytti rankistuu sitä enemmän mitä pidemmälle päästään. Vauhdikkaista aluista huolimatta homma huipentuu yhtä lailla vielä tiukempaan mättöön. Joka toimii kyllä ihan kelvosti, vaikka meinaakin välillä hajottaa sen hypnoottisen tunnelman. Toki Souldumpin tunnistaa edelleen samaksi bändiksi myös Farewell Curtainsin tai No-Love Prevails! Vol.2:sen metallisissa pauhuissa, mutta ihan samanlaista herkkyyttä yhtye ei raskaalla heviprogevaihteellaan tarjoa. Mahtipontisempi, muttei niin metallinen Cover On Display löytää taas enemmän sitä herkkyyttä ja hullummin pyörteilevä Goldilocks esittelee ihan toimivasti jälleen yhden puolen Souldumpin pakasta.

Vaikka eri suuntaan kurkottelevat biisit hajauttavatkin levyä hieman, on lätty siltikin kohtuullisen yhtenäinen kokonaisuus. Vaikka yhtyeen kaavassa ja yksittäisissä vahvuuksissa onkin paljon hyvää, ei Abuse Me silti missään kohtaa pistä erityisesti höristämään korvia tai tiputa suoraviivaisella hitti-iskulla selälleen. Niinpä Souldump jääkin edelleen siihen sarjaan, jolla on pohjatyö hyvässä hallussa mutta siitä pitäisi sitten vielä tiivistää. Tämän karsinan monilukuisesta ja –sävyisestä joukosta Souldump on kuitenkin sitä mielenkiintoisempaa päätä.